Suomen lehdistö politisoitui suurlakon ja itsenäistymisen välisenä aikana. Puolueiden organisoiduttua eduskuntauudistuksen myötä korostui lehdistön merkitys poliittisen vaikuttamisen välineenä. Työväenlehdistö laajeni koko maan kattavaksi ja maalaisliiton lehdistö kehittyi rinnan puolueen kanssa. Maan suurimpia lehtiä olivat Suomen itsenäistyessä sosiaalidemokraattien Työmies, nuosuomalaisten Helsingin Sanomat, sitoutumaton ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar.
Helsinki oli 1910-luvulla Suomen tärkein lehdistökeskus. Kaikista vuosina 1906–1917 julkaistuista suomalaisista lehtinimikkeistä (292) 23,5 prosenttia ilmestyi Helsingissä. Viipurissa vastaava määrä oli 5,5 ja Turussa prosenttia.[i] Poliittisesti sitoutuneista lehdistä laajalevikkisimmät – sosiaalidemokraattien Työmies, nuorsuomalaisten Helsingin Sanomat ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar – olivat helsinkiläisiä. Ruotsinkielisen väestönosan virallisesti sitoutumaton äänenkannattaja oli Hufvudstadsbladet.
Vuosina 1906–1917 vuosittain ilmestyneistä lehdistä yli 70 prosenttia oli selvästi puoluepoliittisesti sitoutuneita.[ii] Suomessa oli 1917 yhteensä 114 sanomalehteä, jotka jakaantuivat poliittisesti seuraavasti:[iii] SDP 16, Maalaisliitto 5, Suomalainen puolue 24, Nuorsuomalainen puolue 26 ja RKP 11. Lisäksi kristillinen työväenliikkeellä oli yksi lehti. Kokonaan sitoutumattomiksi ilmoittautui 31 lehteä. Suurinta osaa niistä voi luonnehtia yleisporvarillisiksi.
Erityisesti suomenkielinen lehdistö kasvoi
Sekä suomen- että ruotsinkielisten lehtien lukumäärä kasvoi 1800-luvun lopulla, mutta suomenkielisten sanomalehtien kasvu oli nopeampaa ja jatkui myös 1900-luvulla. Vuonna 1870 ruotsinkielisiä sanomalehtiä oli Suomessa yhdeksän. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli 14, 1890 jo 24 ja 1898 ennätysmäiset 30. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ruotsinkielisten lehtien lukumäärä vakiintui noin 25:een.
Suomenkielisiä sanomalehtiä oli 1880 yhteensä 20. Vuosikymmenessä määrä lähes kaksinkertaistui 36:een. Kasvu jatkui nopeana ja 1900-luvun suomeksi ilmestyi 56 sanomalehteä. Vuonna 1905 suomenkielisiä lehtiä oli jo 61.[iv] Lehtien kokonaismäärään eivät vaikuttaneet merkittävästi edes 1900-luvun venäläistämistoimet. Lakkautettuja lehtiä korvaamaan perustettiin yleensä nopeasti uusi.
Vuonna 1900 kutakin ruotsinkielistä sanomalehteä kohden oli 12 500 omakielistä asukasta. Suomenkielisten lehtien vastaava luku oli 42 000. Suhdeluku tasaantui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuonna 1912 jokaista ruotsinkielisiä lehteä kohden oli 14 500 ruotsia äidinkielenään puhunutta. Yhtä suomenkielistä lehteä kohden oli 27 300 kielellisesti maan valtaväestöön kuulunutta.[v]
Bobrikovin sensuuri ahdisti lehdistöä ankarasti
Yksi helmikuun manifestista vuonna 1899 alkaneen venäläistämisen ja Suomen autonomian kaventamisen keinoista ja seurauksista oli lehdistösensuurin kiristyminen.[vi] Vuoden 1867 painoasetukseen sisältyneen ennakkosensuuripykälän rinnalle tuli jo 1891 asetus, joka siirsi lehtien julkaisupäätökset ja lakkauttamisoikeuden kenraalikuvernöörille.
Vuonna 1899 kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi toteuttamaan lehdistönvapautta rajoittaneita toimia tiukasti. Kenraalikuvernööri saattoi vuodesta 1899 antaa varoituksia lehdille ja seuraavana vuonna hän sai oikeuden vaatia toimittajan erottamista. Suomalainen sensuurihallinnon rinnalla toimi vuoteen 1904 asti venäläisenemmistöisen sensuurikomitean, jonka korvasi Venäjän-Japanin sodan aikana sotasensuuri.[vii]
Bobrikov määräsi runsaasti sensuuriasetusten sallimia painoesteitä ja jakoi lisäksi varoituksia. 1890-luvun puolivälissä painoesteitä oli annettu vuodessa 134. Vuonna 1899 määrä oli 400 ja seuraavana vuonna 1900 yli 500. Varoituksia Bobrikov antoi 1899 yhteensä 47. Kaikkien järeimpiä toimia olivat sanomalehtien lakkauttamiset ja toimittajien erottamiset. Vuosina 1899–1905 kaikkiaan 26 sanomalehteä lakkautettiin pysyvästi ja 46 määräaikaisesti. Muun muassa Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko joutui vuonna 1900 erotetuksi kenraalikuvernöörin vaatimuksesta.[viii]
Sensuuritoimenpiteistä kärsivät pahimmin perustuslaillisella kannalla taipumattomasti pysyneet lehdet. Bobrikov tarttui herkästi Venäjää tai venäläisiä arvostelleisiin kirjoituksiin. Tarkassa seurannassa oli myös arkojen ajankohtaisaiheiden käsittely. Toimittajat oppivat kuitenkin tuomaan esiin lehtiin kohdistuneet sensuuritoimet lukijoilleen eri keinoin. Artikkeliin saatettiin painaa viivoja tai korvata sensuroituja osuuksia täysin muulla tekstillä. Herkkiä aiheita voitiin käsitellä myös vertauskuvin tai kiertoilmauksin.[ix]
Lehdistösensuuri lieventyi Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 ja etenkin Venäjältä Suomeen syksyllä 1905 levinneen suurlakon seurauksena. Suurlakon päättäneessä manifestissa Nikolai II lupasi antaa Suomelle sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sallivaa lainsäädäntöä. Vuonna 1906 voimaan astui laki ennakkosensuurin poistamisesta. Keisarivallan jälleen vahvistettua asemaansa Suomen painolainsäädäntö siirrettiin vuonna 1912 yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Sensuuri oli kuitenkin lievempää kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin johtamana, eikä esimerkiksi lehtiä lakkautettu. Rajoitukset kiristyivät ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin voimassa oli sotasensuuri.[x]
Sensuuri lakkautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Sananvapaus laajeni ennen kokemattomiin mittoihin. Vuoden 1918 sisällissodan aikana sodan molemmat osapuolet rajoittivat lehdistönvapautta hallitsemallaan alueella. Vastapuolen lehtien ilmestyminen estettiin. Sekä valkoisen että punaista lehdistön uutisointia ja kommentointia leimasivat sodan aikana voimakas propaganda.[xi] Sodan seurauksena työväenlehtien ilmestyminen keskeytyi vähintään puoleksi vuodeksi.
Uusi Suometar ponnisti suomalaisuusliikkeen perinteistä
Suomalaisuusliikkeen ensimmäisenä äänenkannattaja toimi vuonna 1847 perustettu Suometar, jonka julkaiseminen päättyi 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon talousvaikeuksien vuoksi.[xii] Lehden aatteellisena seuraajana jatkoi vuonna 1869 perustettu Uusi Suometar, josta tuli maan johtava fennomaani- ja oikeistolehti.[xiii] Uusi Suometar edusti vanhasuomalaisuutta, suomalaisuusliikkeen aatteellisesti vanhinta juurta. Lehti seisoi kristillissiveellisyyden ja perinteisten moraaliarvojen takana. Vanhasuomalaisia kutsuttiin lehden nimen perusteella myös suomettarelaisiksi. Toisaalta se korosti koulutuksen ja sivistyksen merkitystä. Uuden Suomettaren ja muiden vanhasuomalaisten sanomalehtien haastajaksi nousivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vapaamielisemmät nuorsuomalaiset lehdet.[xiv]
Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi 1870–1906 Viktor Löfgren (vuodesta 1906 Lounasmaa) vuosina. Lehden levikki kasvoi aluksi hitaasti, mutta 1880-luvulla se nousi maan luetuimpien joukkoon. Vuosikymmenen lopussa Uuden Suomettaren levikki oli noin 6 000 kappaletta, mikä oli vain parituhatta kappaletta pienempi kuin Hufvudstadsbladetilla. Lehti oli muuttunut samalla kannattavaksi, mikä mahdollisti myös toimituksen kasvun.[xv] Uusi Suometar onnistui kasvattamaan lukijakuntaansa fennomaanien jakautumisesta ja Päivälehden perustamisesta huolimatta.
Vuosina 1906–13 Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi Ernst Nevanlinna, joka johti samanaikaisesti Suomalaisen Puolueen valtuuskuntaa. Lehti oli vahvasti puolueen otteessa.[xvi] Uusi Suometar menetti kuitenkin 1910-luvulla asemiaan. Se putosi levikiltään pääkaupungin neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Työmiehen jälkeen.[xvii]
Toisen sortokauden aikana Uusi Suometar pyrki pysyttelemään keskitiellä, kun Suomalaisen Puolueen lehdet jakautuivat yhteistyöhakuisiin ja vastarintamielisiin. Lehti kehotti 25.8.1912 pääkirjoituksessaan suomalaisia laittomuuksien paineessakin pysymään viroissaan, jotta ne eivät joutuisi venäläisille. Sisäiset riidat saivat Nevanlinnan vetäytymään Suomalaisen Puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan sekä Uuden Suomettaren päätoimittajan tehtävistä 1913. Nevanlinna jatkoi kuitenkin toimituksen tärkeänä avustajana.[xviii]
Järnefeltien fennomaanisukuun kuuluneen päätoimittaja Akseli Rauanheimon kaudella 1913–1914 Uusi Suometar muuttui seitsenpäiväiseksi, lehti etsi uusia kirjoittajia ja urheilu sai lisää palstatilaa.[xix] Pian ensimmäisen maailmansodan sytyttyä päätoimittajana aloitti Paavo Juho Hynnisen. Hän vaikutti lehden sisältöön melko vähän. Hynninen teki Suomen itsenäistyttyä pitkän uran ulkoasianhallinnossa.[xx]
Itsenäistymisvuonna 1917 Uusi Suometar pysytteli maltillisella linjalla, minkä vuoksi suomettarelaiset itsenäisyysmiehet perustivat oman lehden, Uuden Päivän (vuodesta 1919 Iltalehti).[xxi] Uuden Suomettaren linja oli lähellä Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin omaksumaa, vaikkakin itsenäisyyshenki näkyi selvemmin nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.[xxii] Päätoimittajana itsenäistymisen kynnyksellä ja sen alkutaipaleella toimi historioitsija ja koulumies A. H. Virkkunen. Hän jatkoi päätoimittajana myös 1919, kun lehti muutti nimensä perustetun Uudeksi Suomeksi.[xxiii]
Marraskuun suurlakkoa ja sen aikaisista levottomuuksista kirjoittaessaan Uusi Suomettaren tyyli kuitenkin muuttui kärkevämmäksi, mitä kuvaavat otsikot ”Sosialistien hirmuvallan päivät” tai ”Anarkia maassa täydellinen/ Punakaartin rosvojoukot mellastavat kaikkialla mielensä mukaan”. Senaatin itsenäistymisjulistuksen 5.12. saama palstatila jäi selvästi edeltävien viikkojen väkivallankuvauksia pienemmäksi. [xxiv]
Sisällissota katkaisi Uuden Suomettaren ilmestymisen, joka jatkui 13. huhtikuuta.[xxv] Sotaa seuranneessa puolueiden uudelleenjärjestäytymisessä syntynyt Kansallisen Kokoomuspuolue perusti äänenkannattajakseen Uuden Suomen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1919. Virkkusen rinnalla uutta lehteä lähtivät luotsaamaan nuorsuomalaiset Rafael Erich ja E. N. Setälä sekä vanhasuomalainen Ernst Nevanlinna.[xxvi]
Poliittisesti sitoutumaton Hufvudstadsbladet oli vielä 1890-luvulla Suomen luetuin lehti
Hufvudstadsbladetin perusti 38-vuotias lehtimies August Schauman 1864. Sanomalehtien määrä kasvoi nopeasti Hufvudstadsbladetin perustamisaikaan. Vuonna 1863 alkanut säännöllinen valtiopäivätoiminta ja puoluesuuntausten vähittäinen muodostuminen johtivat erilaisten äänenkannattajien perustamiseen.[xxvii]
Hufvudstadsbladet toimi kuitenkin epäpoliittisena kaupallisena yrityksenä, joka tavoitteli lukijoita lähinnä Helsingistä.[xxviii] Lehti julisti ajavansa ruotsinkielisen väestönosan kielellisiä ja kulttuurisia etuja, mutta vakuutti samalla tukevansa myös suomenkielisen väestön kaikkia pyrkimyksiä isänmaan vahvistamiseksi.[xxix] Hufvudstadsbladetista tuli helsinkiläisten suosima ilmoitusväline ja 1870-luvulla jo 60 prosenttia lehden tuloista kertyi ilmoituksista.[xxx]
Vuonna 1885 Schauman myi Hufvudstadsbladetin vanhaan sanomalehti- ja kirjanpainosukuun kuuluneelle 24-vuotiaalle filosofian maisteri, lehtimies A. R. Frenckellille. Frenckellistä tuli samalla lehden toimittaja ja päätoimittaja. Frenckellin aikana Hufvudstadsbladet alkoi kilpailla valtakunnallisella tasolla ja lehden toimitus laajeni Suomen suurimmaksi. Kirjapainotekniikan uusimmista kehityssuunnista kiinnostunut Frenckell otti rotaatiopainokoneen käyttöön ensimmäisenä Suomessa.[xxxi]
Hufvudstadsbladet nousi Suomen laajalevikkisimmäksi sanomalehdeksi 1890-luvun alkuun mennessä.[xxxii] Suomenkieliset lehtien levikki ohitti ruotsinkielisten 1900-luvun alussa.[xxxiii] Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suosituimmat puoluepoliittisesti sitoutuneet suomenkieliset lehdet olivat ohittaneet levikkimäärissään Hufvudstadsbladetin, joka säilytti asemansa luetuimpana ruotsinkielisenä lehtenä. Vuonna 1915 sen levikki oli 7 000, mihin kilpailevat ruotsinkieliset lehdet eivät likikään yltäneet.[xxxiv]
Sortovuosina Hufvudstadsbladet asettui perustuslaillisuuden kannalle, mutta varoi tuomasta näkökantaansa esiin liian jyrkästi välttyäkseen lakkautukselta. Viranomaiset lakkauttivat lehden määräajaksi varovaisuuspyrkimyksistä huolimatta.[xxxv] Ennen Suomen itsenäistymistä lehti oli vakiinnuttanut asemansa ruotsalaisuuden johtavana foorumina ja sen asema oli verrannollinen Uuteen Suomettareen, Helsingin Sanomiin ja Työmieheen.[xxxvi]
Hufvudstadsbladetin julkaisijaksi perustettiin vuonna 1920 uusi yhtiö, jonka pääomistajaksi tuli paino- ja kustannusalalla menestynyt liikemies Amos Anderson. Vaikka Anderson toimi aktiivisesti ruotsalaisessa kansanpuolueessa, niin hän pyrki säilyttämään lehden linjan poliittisesti sitoutumattomana. Anderson ohjeisti toimittajia maltillisuuteen esimerkiksi käsiteltäessä lapuanliikettä tai ruotsinkielisten asemaa itsenäisessä Suomessa.[xxxvii]
Nuorsuomalaisen Päivälehden seuraaja Helsingin Sanomat nousi maan luetuimmaksi porvarilehdeksi
Suomalaisen puolueen sisältä noussut liberaali nuorsuomalainen oppositio perusti vuonna 1889 Helsinkiin oman äänenkannattajan, Päivälehden. Päivälehden perustaneet kolme nuorta opiskelutoveria Eero Erkko, Juhani Aho (J. Brofeldt) ja Arvid Järnefelt halusivat saada pääkaupunkiin nuorten suomalaisten äänenkannattajan, joka edustaisi vapaamielisiä arvoja. Lehden näytenumerot ilmestyivät 16.11.1889 ja 5.12.1889. Kuusipäiväisenä Päivälehti alkoi ilmestyä seuraavan vuoden alusta.
Kesti liki vuosikymmenen ennen kuin Päivälehti alkoi tuottaa voittoa. Lehden päästyä vankalle pohjalle sensuuri kiristyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla. Pian Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 Päivälehti julkaisi vertauskuvallisen Juhannuksena-pääkirjoituksen, jossa kerrottiin valon vakuuttavasta voitosta pimeydestä. Viranomaiset määräsivät Päivälehden lakkautettavaksi ja lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta. Jo neljä päivää myöhemmin lehden toiminta jatkui, kun Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero ilmestyi. Julkaisuluvan syksyllä 1904 saanut Helsingin Sanomat aloitti säännöllisen ilmestymisen lokakuussa.
Päivälehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Eero Erkko (1860–1927) toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä, minkä johdosta hänet karkotettiin ensimmäisen sortokauden aikana useiksi vuosiksi Yhdysvaltoihin. Suomeen palannut Erkko nousi vuonna 1908 Helsingin Sanomien päätoimittajaksi. Hän työskenteli tehtävässä lähes keskeytyksettä kuolemaansa saakka. Erkko toimi myös Nuorsuomalaisen puolueen ja sittemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana 1907–1919.
Erkon valinta päätoimittajaksi antoi vasemmistonuorsuomalaisille etulyöntiaseman nuorsuomalaisten puoluehallinnossa käydyssä oikeisto- ja vasemmistosiiven välisessä kilpailussa. Puolueen oikeistosiiven äänenkannattajaksi perustettiin lyhytikäiseksi jäänyt Suomalainen Kansa (1907–1911). Oikeiston tappio vuoden 1910 puoluekokouksessa ja Suomalaisen Kansan ilmestymisen päättyminen johtivat siihen, että Helsingin Sanomat vakiinnutti asemansa nuorsuomalaisen puolueen kiistattomana pää-äänenkannattajana. Helsingin Sanomien linjaan kuuluivat sekä perustuslaillisuuden että sosiaalisten uudistusten tarpeellisuuden korostaminen.
Helsingin Sanomien levikki kasvoi nopeasti. Se oli 6 000 vuonna 1906, 14 300 vuonna 1910 ja 32 000 vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella Helsingin Sanomat nousi Työmiehen ja Hufvudstadsbladetin ohi maan suurimmaksi lehdeksi. Lukijoita kiinnostivat erityisesti Helsingin Sanomien sotatilanteesta julkaisemat asiantuntevat kartat ja katsaukset. Elokuussa 1917 Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000. Sisällissodan aikana Helsingin Sanomien ilmestyminen keskeytyi yli kahdeksi kuukaudeksi. Lehden painotalossa painettiin kapinallisten omia julkaisuja.
Työmiehestä tuli vuonna 1917 Suomen ylivoimaisesti suurin lehti
Työmies-lehti perustettiin viikkolehtenä Helsingin Työväenyhdistyksen aloitteesta maaliskuussa 1895. Työmies alkoi ilmestyä kuudesti viikossa 1899 ja se nousi nopeasti luetuimmaksi työväenlehdeksi. Vuosisadan vaihteessa lehden linja muuttui radikaalimmaksi, mihin vaikutti erityisesti uusi päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen. Lehti selitti esiin nostamansa sosiaaliset epäkohdat luokkaristiriidoilla. Palstatilaa saivat myös kirjoitukset sosialismin aatesisällöstä ja sen soveltamisesta.[xxxviii]
Työmies oli yksi ensimmäisistä suomalaisista työväenlehdistä – varhaisimpana pidetään Vaasassa 1883–85 ilmestynyttä Suurpohjan Työmiestä.[xxxix] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa perustettiin myös Länsi-Suomen Työmies (vuodesta 1906 Sosialisti, Turku), Kansan Lehti (Tampere) ja Arbetaren (Helsinki). Suurlakkoa ennen maassa ilmestyi kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen työväenlehti. Lakon jälkeen työväenlehtien määrä lähti nopeaan nousuun. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen toiminta laajeni käytännössä kaikkiin suomenkielisiin kuntiin. Vuonna 1907 työväenlehtiä ilmestyi jo 22.[xl]
Työmiehestä tuli 1906 puoluekokouksen päätöksellä sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[xli] Lehden päätoimittajana toimi vuosina 1900–1918 Edvard Valpas-Hänninen. Muurarina työskennellyt Valpas-Hänninen oli käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua sekä suorittanut itsenäisiä opintoja.[xlii] Valpas-Hänninen esiintyi rohkeasti marxilaisen sosialismin ja luokkataistelun kannattajana, kun sensuuri lieventyi ensimmäisen sortokauden jälkeen. Toisen sortokauden venäläistämistoimiin Työmies suhtautui johdonmukaisen kriittisesti. Valpas-Hännisen valta lehden linjauksiin pieneni ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän alkoi omissa kirjoituksissaan vältellä poliittisia aiheita. Lehden vuonna 1917 omaksuma vallankumouksellinen linja määrittelevät muut toimittajat.[xliii]
Työmiehen levikki kasvoi tasaisesti. Vuonna 1906 lehden painosmäärä oli noin 17 000, vuonna 1910 25 000 ja vuonna 1916 40 000. Työmies oli työväenlehdistä ylivoimaisesti suurin ja sen lukijakunta kattoi valtaosan Suomen pitäjistä.[xliv] Venäjän vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen käytännössä kaikkien sanomalehtien levikki kasvoi Suomessa. Työmies-lehden ennätysmäiselle lähes 80 000 kappaleen levikille ei kuitenkaan löytynyt haastajia.[xlv]
Työmiehen ilmestyminen päättyi saksalaisten vallattua Helsingin huhtikuussa 1918. SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa 1918. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä syksyllä 1918.[xlvi]
[i] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20.
[ii] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20–21, 146.
[iii] Nygård 1987, s. 21.
[iv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.
[v] Tommila ja Salokangas 1998, s. 107.
[vi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 72–73.
[vii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 73.
[viii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75.
[ix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75–76.
[x] Tommila ja Salokangas 1998, s. 103.
[xi] Raimo Salokangas. Puoluepolitiikka ja uutisjournalismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 176–177.
[xii] Vesikansa 1997, s. 68–70.
[xiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 45.
[xiv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 69. Vesikansa 1997, s. 75–80.
[xv] Vesikansa 1997, s. 106.
[xvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 112.
[xvii] Vesikansa 1997, s. 149–150.
[xviii] Vesikansa 1997, s. 161–165.
[xix] Vesikansa 1997, s. 166–175.
[xx] Vesikansa 1997, s. 184–188.
[xxi] Vesikansa 1997, s. 202–204.
[xxii] Vesikansa 1997, s. 206.
[xxiii] Vesikansa 1997, s. 220–221.
[xxiv] Vesikansa 1997, s. 224–229.
[xxv] Vesikansa 1997, s. 233.
[xxvi] Vesikansa 1997, s. 258–260, 262–263.
[xxvii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 53–56.
[xxviii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.
[xxix] Nygård 1987, s. 87.
[xxx] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.
[xxxi] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144–145.
[xxxii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.
[xxxiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.
[xxxiv] Nygård 1987, s. 90.
[xxxv] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145.
[xxxvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 108.
[xxxvii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145–146.
[xxxviii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.
[xxxix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.
[xl] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 24–25; Tommila ja Salokangas 1998, s. 71–72, 122.
[xli] Nygård 1987, s. 26, 41.
[xlii] Pentti Salmelin. Järjestölehdestä puoluelehdistöön. Suomen työväenlehdistön synty ja asema työväenliikkeen tiedotuskentässä ennen vuoden 1901 puoluekokousta. Helsinki: Tammi 1967, s. 200.
[xliii] Nygård 1987, s. 26; Atte Pohjanmaa, Sanan säilä taistelun tiellä. Puolen vuosisadan (1895–1945) taival Työmiehen – Suomen Sosialidemokraatin palstoilta nähtynä. Helsinki: Kansanvalta 1948, s. 90–91.
[xliv] Nygård 1987, s. 30–33.
[xlv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 137.
[xlvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 146–147; Nygård 1987, s. 192; Pohjanmaa 1948, s. 119–121.
Linkkejä:
Suomettaren ensimmäinen numero 12.1.1847
Hufvudstadsbladetin ensimmäinen numero 5.12.1864
Uuden Suomettaren ensimmäinen numero 1.1.1869
Työmiehen ensimmäinen numero 14.2.1895
Päivälehden ensimmäinen näytenumero 16.11.1889
Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero 7.7.1904
Eero Erkon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Keijo K. Kulha (maksullinen artikkeli)
