Sisällissodassa oli vastakkain kaksi nopeasti koottua sotajoukkoa, joiden miehistö koostui lähes kokonaan kouluttamattomista taistelijoista. Kummankin armeijan ytimen muodostivat alkuvaiheessa aatteellisen innostuksen vallassa sotaan lähteneet vapaaehtoiset.[1]
Valkoinen armeija koostui alkuvaiheessa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisia. Rintamalle lähteneiden joukossa oli muun muassa oppikoulujen lukioluokkien oppilaita. Kajaanin sisseihin liittyi muun muassa 17-vuotias Urho Kekkonen. Punakaartilaisten ydinjoukkoon kuului radikaaleja työväenliikkeen jäseniä, joista merkittävä osa oli liittynyt työväenjärjestöihin vuosien 1916–1917 aikana.
Valkoiseen armeijaan värvättiin sodan alkuvaiheessa miehiä, mutta arvostelua herättänyt värväystoiminta keskeytettiin helmikuussa. Vaasan senaatti ryhtyi kasvattamaan laillisen hallituksen joukkojen vahvuutta saattamalla voimaan asevelvollisuuden. Senaatti antoi 18. helmikuuta asevelvollisuusjulistuksen, jonka mukaan kaikkien vuoden 1917 loppuun mennessä 21–40 vuotta täyttäneiden miesten oli tultava kutsuntoihin joko koti- tai oleskelupaikkakunnallaan. Julistus perustui vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin, jota ei julistuksen mukaan ollut koskaan kumottu. Tätä ennen Pohjamaalla ja Pieksämäen seudulla oli järjestetty kunnallisia kutsuntoja.
Nopeutetussa järjestyksessä toteutetut kutsunnat alkoivat helmikuun lopussa ja jatkuivat maaliskuussa. Kotipaikkansa ulkopuolelle komennetuille asetus määräsi maksettavaksi kaksi markkaa päivässä valtion varoista. Kunnilla oli velvollisuus avustaa vähävaraisten asevelvollisten perheitä.[2] Asevelvollisista muodostettiin kuusi jääkärirykmenttiä. Myös suojeluskuntaosastot muutettiin sodan loppuvaiheissa rykmenteiksi.
Valkoisen Suomen alueella asuneista huomattava osa tiedettiin työväenliikkeen kannattajaksi tunnettuja. Kutsuntalautakunnat joutuivatkin pohtimaan asevelvollisten luotettavuutta. Lautakunnat eivät kuitenkaan halunneet kutsuntojen onnistumisen varmistumiseksi myöntää vapautusta helposti. Kutsunnoista jäi pois vähintään 3 400 miestä, noin yhdeksän prosenttia asevelvollisista. Lisäksi arviolta tuhat miestä jätti astumatta palvelukseen.[3]
Punakaartilaiset saivat kuukausipalkkaa
Punakaartien miehistöoton perustana oli aluksi kaartilaisille maksettu kuukausipalkka. Kaartiin liittyneet saivat kuukaudessa 450 markkaa tai 15 markkaa päivässä. Lisäksi kaartilaiset saivat ilmaisen muonituksen sekä vaatteita ja jalkineita. Naisten ja aseettomina palvelleiden palkkaus oli kuitenkin alhaisempi. Valkoiseen värväytyneet saivat kuukausipalkkana 450 markkaa. Summasta pidätettiin muonituskuluihin 150 markkaa.
Periaatteessa kaikkien kaartilaisten palkan olisi pitänyt olla sama. Punaisten värväämät venäläiset saivat kuitenkin korkeampaa palkkaa. Tykkimiehille maksettiin 30 markkaa ja konekiväärimiehille 22,50 markkaa päivässä. Lääkäreille punakaartien esikunta lupasi 1 200–2 000 markan palkan ja ruuan.
Punakaartilaisten palkka vastasi hyvän ammattimiehen ansiotasoa. Palkanmaksu muodostui kuitenkin ongelmaksi rahanpuutteen vuoksi. Helmikuun palkat kaartilaiset saivat, mutta maaliskuussa kansanvaltuuskunta kykeni maksamaan enää pienen osan palkoista käteisenä. Pääosan palkastaan kaartilaiset saivat shekkeinä. Etenkin myöhemmässä vaiheessa kaartiin liittyneet saattoivat jäädä kokonaan ilman palkkaa.
Heikko työllisyystilanne lisäsi osaltaan kaartiin vetovoimaa. Lisäksi punainen hallinto rajoitti siviilitöitä, mikä osaltaan työnsi miehiä kaartiin. Järjestäytyneeseen työväkeen kohdistui myös paine liittyä punakaartiin. Kansanvaltuuskunta aloitti myös värväystoiminnan ja kelpuutti riveihin työväenjärjestöihin kuulumattomia miehiä. Sodan loppuvaiheessa punakaartiin otettiin miehiä pakolla. Jukka Rahja aloitteesta käynnistyi pietarinsuomalaisten pakottaminen kaartiin, jonka nostattamaa reaktiota Otto Ville Kuusinen joutui sovittelemaan. Kansanvaltuuskunnan hyväksyttyä lain työvelvollisuudesta myös punaisen Suomen vastustajiksi luokiteltuja pakotettiin rakentamaan varustuksia ja jopa rintamalle.
Punakaartilaisia oli helmikuun lopussa noin 40 000, mistä määrä edelleen kasvoi, ja oli korkeimmillaan noin 76 500. Rintamalla punaisia oli maaliskuussa vajaat 34 000. Punaisten riveissä oli palkkalistojen mukaan 1440 naista, mutta luku oli tätä suurempi, sillä loppuvaiheessa punakaartiin liittyneitä naisia ei ehditty kirjata. Valkoisia oli suoranaisesti taisteluissa maaliskuun puolivälissä noin 24 000 miestä ja huhtikuun alussa 30 000. Hallituksen armeijan kokonaismiesmäärä oli maaliskuussa 45 000 ja sodan loppuvaiheessa 70 000.[4]
Valkoisilla ammattitaitoinen johto
Valkoisen armeijan ylimmän johdon muodostivat Venäjällä upseerikoulutuksen saaneet sotilaat sekä muutamat ruotsalaiset upseerit. Ylipäällikkönä toimi Venäjältä Suomeen joulukuussa 1917 palannut kenraaliluutnantti C. G. Mannerheim. Yleisesikunnan päällikkönä toimi helmikuun 5. päivään saakka eversti Martin Wetzer, jota seurasi eversti K. E. Berg. Eversti Gösta Theslöf hoiti tehtävää maaliskuun alusta huhtikuun 24. päivään saakka.
Sotilaskomitean johtajana 1915–1918 toimineesta aliratsumestari Hannes Ignatiuksesta tuli päämajoitusmestari, joka raportoi rintamatilanteesta kahdesti päivässä. Ignatius toimi sodan loppuvaiheessa myös yleisesikunnan vt. päällikkönä. Suomen olot ja aktivistien mielialat hyvin tuntenut Ignatius oli Mannerheimin tärkein luotettu sisällissodan aikana. Hän yleni sodan kuluessa kenraalimajuriksi.
Mannerheimin toinen luottomies oli aliluutnanttina Venäjän armeijasta 1901 eronnut liikemies Rudolf Walden, joka kykeni sekä sovittelemaan ylipäällikön ja jääkärien välisiä ristiriitoja että järjestelemään etappipäällikkönä tehokkaasti huoltoa ja kuljetuksia. Sodan kuluessa Walden kohosi everstiluutnantiksi ja ylennettiin sodan jälkeen everstiksi.
Hallituksen armeijan ylimmässä rintamajohdossa toimivat pääosin Venäjällä palvelleet suomalaissyntyiset upseerit. Sodan alkuvaiheessa valkoisella armeijalla oli käytössään taistelutehtäviin Saksassa koulutettujen jääkärien antaman pikakoulutuksen Vimpelissä ja Vöyrillä saaneita johtajia. Myöhemmin jääkärit muodostivat asevelvollisten joukkojen päällystön ja alipäällystön. Jääkäreistä suurimman vastuun sai Karjalan ryhmän päällikkönä toiminut Aarne Sihvo.
Järjestäytynyt johtaminen ja armeijan koko ajan parantunut taistelukyky erotti senaatin joukot punakaarteista. Ero korostui jääkärien pääjoukon palattua Suomeen 25. helmikuuta 1918.
Punakaartin sodankäyntiä johtivat siviilit
Punaisten sodankäyntiä johtivat siviilit, jotka olivat toimineet työväenjärjestöissä, ammattiyhdistyksissä ja työväenlehdissä. Punakaartin ylipäällikkönä 28.1.–20.3.1918 toiminut Eero Haapalainen oli ansioitunut ammattiyhdistysliikkeessä. Haapalaiselle sai antaa tilaa kapinan valmistelu- ja puhkeamisvaiheessa ylipäällikkönä toiminut Ali Aaltonen, joka oli palvellut Venäjän armeijassa aliluutnanttina. Aaltonen oli ainoa punaisten puolella taistellut suomalainen upseeri. Haapalainen myös kuului kansanvaltuuskuntaan sisäasiainvaltuutettuna. Erillinen sota-asiain osaston kansanvaltuuskunta perusti vasta maaliskuun alkupuolella 1918.
Haapalainen piti suoraan yhteyttä eri rintamaosien kanssa ja ohitti rintamaesikunnat. Johtaminen oli hajanaista, mikä vei runsaan alkoholinkäytön ohella ylipäällikön arvovallan. Esikuntapäällikön tehtäviä hoiti pisimpään (16.2.–6.4) August Wesley, joka oli sisällissodan alla toiminut Joensuussa punakaartin piiripäällikkönä. Amerikassa siirtolaisena ollut Wesley pyrki johtamaan esikuntaa tarmokkaasti, mutta ei saavuttanut alaistensa täyttä luottamusta.
Pietarin suomalaisten ja joidenkin virolaisten bolsevikkien osuus oli merkittävä Suomen punaisen kaartin esikunnassa. Suomalaisbolsevikkien Eino Rahjan, Jukka Rahjan ja Adolf Taimen osuus oli suuri jo kapinan valmistelussa ja yhteydenpitäjinä bolsevikkijohtajiin. Jukka Rahja haavoittui 26. tammikuuta suojeluskuntalaisten hyökättyä Pietarista Helsinkiin matkalla olleen asejunan kimppuun Viipurin itäpuolella, eikä kyennyt osallistumaan sisällissotaan.
Eino Rahjan ja Adolf Taimin vaikutusvalta sen sijaan kasvoi sisällissodan aikana. Sodan loppuvaiheessa Rahja ja Taimi sekä Evert Eloranta hoitivat yhdessä ylipäällikön tehtäviä Haapalaisen erottamisen jälkeen 20.3.–10.4. Tämän jälkeen ylipäällikkönä toimi Viipurissa punaisen hallinnon diktaattoriksi valittu Kullervo Manner. Aivan sodan loppuvaiheessa punaisilla ei ollut nimettyä ylipäällikköä.[5]
Miehistö valitsi punaisten rintamakomentajat
Punaisten rintamapäälliköistä yhden osaryhmän muodostivat Suomen sotaväen käyneet aliupseerit. Heidän aikoinaan saamansa koulutus ei soveltunut suurten joukkojen johtamiseen. Päälliköinä toimi myös Venäjän armeijassa sotakokemusta saaneita venäläisiä ja joitakin suomalaisia. Myös venäjää osaavia suomalaisia valittiin päälliköiksi.
Pääosa päälliköistä oli tavallisia järjestöaktiiveja ja työläisiä. Johtotehtäviin nousi myös vallankumouskuohunnan nostattamia miehiä. Kokonaisuudessaan punakaartien rintamapäälliköiden edellytykset johtaa joukkoja olivat koulutuksen puutteen vuoksi heikot. Majuri Yrjö Sourander arvioi 1933 punaisten suurimmaksi heikkoudeksi sotilaskoulutuksen saaneen päällystön puutteen:[6]
”Mutta ylijohdolta, vaikkapa se olisikin huomannut ne vaatimukset, jotka hyökkäyskykyiselle armeijalle on asetettava, puuttui kuitenkin organisaatiotyön ensimmäinen edellytys, sotilaskoulutuksen omaava päällystö. Tässä suhteessa ei punaisen armeijan ylijohto voinut ryhtyä kilpailemaan valkoisen armeijan kanssa, ja sen olisi pitänyt olla selvillä siitä, että kuta kauemmaksi ratkaiseva ottelu lykättäisiin, sitä paremmin valkoinen armeija otti kiinni punaisten saaman etumatkan miehistön lukumäärän ja aseistuksen voimakkuuden suhteen ja että ajan mukana lisääntyi myös koulutustason vaikutus loppuratkaisuun. Tämä seikka ei kuitenkaan saanut riittävää huomiota osakseen, mikä lopulta ·muodostuikin kohtalokkaaksi punaiselle armeijalle.”
Punaisten päälliköiden auktoriteetti perustui yksinomaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Punakaartissa ei ollut käytössä sotilasarvoja, ja rintamakomentajat olivat miehistön valitsemia. Miehistö erotti usein päällikön, johon oltiin tyytymättömiä, ja valitsi uuden.
Vanhan väen käyneitä osallistui myös punakaartilaisten kouluttamiseen. Punaisten sodanjohto järjesti lisäksi sisällissodan aikana päällikkö- ja erikoiskursseja, mutta niiden merkitys jäi pieneksi.[7]
Punaisten venäläistä saama tuki
Suomessa vuonna 1918 olleiden venäläissotilaiden valtaosa ei ollut halukas taistelemaan sisällissodassa. Punaiset saivat kuitenkin merkittävää apua vallankumouksen tukemisesta kiinnostuneilta venäläisiltä etenkin sodan alkuvaiheessa.
Punaisia avustaneista venäläisupseereista ylivoimaisesti merkittävin oli eversti Mihail Svetšnikov, joka johti helmikuussa Tampereella läntisen rintaman sotatoimia ja toimi maaliskuun alusta lähtien ylipäällikön neuvonantajana Helsingissä. Svetšnikov komensi sisällissodan loppuvaiheissa myös Suomessa vielä olleita venäläisjoukkoja.
Tampereella punaisten tukena toimi Svetšnikovin lähdön jälkeen everstiluutnantti Georgi Bulatsel ja ratsumestari V. V. Vinogradov. Bulatsel jäi vangiksi Tampereen valtauksessa ja teloitettiin. Alempiarvoisia upseereita, aliupseereita ja rivimiehiä toimi rintamalla neuvonantajina ja komentajina. Suomalaisten ja venäläisten välillä vallitsi usein epäluottamus. Punaisten sodankäynnille oli eniten hyötyä tykistöupseereista ja muista erityisosaajista.
Helmikuun puolivälistä lähtien punakaartin yleisesikunnan rekryyttiosasto värväsi aktiivisesti venäläisiä, joita liittyi kaartiin palkan takia. Venäläisten kokonaismäärä jäi suhteellisen pieneksi muilla paitsi Raudun rintamalla. Venäläissotilaita osallistui yhtä aikaa taisteluihin muualla kuin Raudussa enimmillään yhteensä tuhat miestä. Raudussa venäläisten määrä oli suurin Pietarin läheisyyden vuoksi. Bolševikkihallinto lähetti Rautuun miehiä neuvostovallan turvaamiseksi.[8]
Pääosin venäläisin asein käyty sota
Molemmat sisällissodan osapuolet käyttivät sodassa pääosin Venäjän keisarilliselle armeijalle kuulunutta aseistusta. Syksystä 1917 alkaen venäläiset myivät aseita sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Punaiset pyrkivät hankkimaan aseita Pietarista, missä he myös onnistuivat. Punakaartilla oli käytössään jo helmikuun alussa noin 25 000 kivääriä. Kaikki aseet eivät kuitenkaan päätyneet rintamajoukoille, vaan huomattava osa jäi sodankäynnin kannalta toissijaiseen käyttöön selustaan ja vartiopalvelusta suorittaville. Etenkin sisällissodan alussa tämä haittasi punaisten sodankäyntiä.
Punaiset saivat Pietarista suuria aselähetyksiä rautateitse 24.1., 27.1. ja 12.–23.2. Asejunien lastina oli yhteensä 35 000 kivääriä, 80 konekivääriä ja 20 tykkiä sekä runsaasti panoksia ja ammuksia. Lisäksi Tallinnasta laivattiin maaliskuun alkuun mennessä lähes 18 000 kivääriä ja 96 konekivääriä.[9] Punaisilla oli sisällissodan aikana käytössään enimmillään arviolta jopa 100 000 kivääriä, 300 konekivääriä ja 250 tykkiä. Punakaartien miesvahvuuteen verrattuna aseiden ja ampumatarvikkeiden määrä oli maaliskuussa 1918 riittävä.[10]
Valkoiset tukeutuivat asehankinnoissaan Saksaan. Saksalainen Equity-laiva toi syksyllä suojeluskuntalaisille 6 500 venäläistä sotilaskivääriä, 1,85 miljoonaa patruunaa, 30 venäläisvalmisteista Maxim-konekivääriä, 70 000 konekiväärin patruunaa, 200 Mauser -pistoolia ja 30 000 patruunaa. Lastista osa purettiin Vaasan saaristoon, ja loput päätyivät Pietarsaareen.[11]
Sisällissodan alla valkoisilla oli käytössään noin 9 000 kivääriä. Valkoisen Suomen alueelle sijoitettujen venäläisten joukkojen tammikuun lopussa tapahtuneen aseistariisunnan tuloksena valkoiset saivat käyttöönsä lisää aseita ja ammuksia. Valkoisen armeijan aseistus kasvoi 8 000 kiväärillä, 34 konekiväärillä, 4 miinanheittäjällä ja 37 tykillä.[12]
Valkoisten asepula hellitti, kun Saksasta saapui helmikuussa Suomeen 26 000 kivääriä, 13 miljoonaa kiväärinpanosta, 70 konekivääriä, 4 kenttätykkiä ja 8 haupitsia. Saksalaiset olivat saaneet aseet venäläisiltä sotasaaliina. Asetoimitukset jatkuivat koko sisällissodan ajan. Valkoinen armeija osti Saksasta sodan kuluessa 87 000 kivääriä, 35,5 miljoonaa kiväärinpatruunaa, 343 konekivääriä, 6 miljoonaa konekiväärin patruunaa ja 363 pistoolia.[13] Taistelua kivääreillä ja kuularuiskuilla
Sisällissota käytiin pääosin käsiasein ja konekiväärein. Molempien osapuolten pääaseistuksena olivat erimalliset Venäjän armeijan käyttämät sotilaskiväärit. Suomessa ei valmistettu sotilaskäyttöön tarkoitettuja aseita ja ammuksia Venäjän vallan aikana. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan aikana tuotettiin Venäjän armeijalle runsaasti varusteita, kuten teräskypäriä. Pieni osa niistä päätyi käyttöön 1918 taisteluissa.
Yleisimmin taisteluissa käytetty ase oli sotilaskivääri venäläinen m/1891 ”Mosin-Nagant”, jonka kaliiberi on 7,62 mm. Ase oli tuttu niille, jotka olivat ehtineet palvella Suomen vanhassa väessä. Pulttilukkoiseen kivääriin pohjautuu myös Suomen armeijan talvisodassa miehistön perusaseena käytetty jalkaväenkivääri m/27 (”pystykorva”), jonka piippu oli kuitenkin lyhempi kuin alkuperäismallissa. Monilla talvisotaan osallistuneilla suojeluskuntalaisilla oli käytössään vanhan ”Mosin-Nagant”-kiväärin paranneltu versio m/28.
Kaikkiaan käytössä oli yli kymmenen erilaista kiväärimallia, mikä aiheutti ongelmia panoshuollossa. Erityisesti punaisilla oli rintamalla monin paikoin pula ammuksista, mihin oli syynä heikosti järjestetty huolto.
Konekiväärit, joita kutsuttiin kuularuiskuiksi, oli sodassa suuri merkitys. Tässä suhteessa Suomessa käydyt taistelut eivät poikenneet ensimmäisestä maailmansodasta. Merkittävä osa sisällissodassa kuolleista kaatui konekivääritulessa, joka lisäksi herätti suurta kauhua sotaan tottumattomissa taistelijoissa. Eniten käytössä oli Maxim-konekiväärin Venäjällä valmistettuja eri versioita. Aseen tulinopeus oli noin 600 laukausta minuutissa. Taisteluissa käytettiin myös Colt-, Lewis- ja Madsen-konekiväärejä.
Lisäksi käytössä oli erilaisia Venäjän armeijalle kuuluneita kenttätykkejä, joilla ammuttiin pääasiassa suorasuuntauksella. Tykkien pelotevaikutus oli huomattava. Kevyitä tykkejä oli konekiväärien ohella myös punaisten käyttämien panssarijunien aseistuksena. Punaiset saivat venäläisiltä kolme tai neljä panssarijunaa, minkä lisäksi punaiset valmistivat Pasilan ja Viipurin konepajoilla ainakin kuusi teräslevyillä suojattua panssarijunaa. Raskaita rannikkotykkejä ei sodassa käytetty.[14]
Rautatiet keskeisin liikenneväylä
Rautatiet olivat tärkein sisällissodassa käytetty kuljetusmuoto. Suomen rautatieverkostoa oli täydennetty 1910-luvulla palvelemaan Venäjän armeijan joukkojensiirtoja. Rautateiden merkitys oli keskeinen sisällissodan suurissa joukkojensiirroissa ja huollossa. Maailmansodan alla valmistunut poikkiratayhteys Vaasasta Seinäjoen, Haapamäen, Pieksämäen ja Joensuun kautta Sortavalaan oli valkoisille tärkeä. Punaiset eivät kyenneet katkaisemaan ratayhteyttä Pohjanmaalta Karjalaan.
Kansanvaltuuskunnalla oli käytössään pääosa Suomen rautatiekalustosta. Punaisen Suomen puolelle jäi yli 80 prosenttia Suomen vetureista (465/560), 96 prosenttia matkustajavaunuista (1203/1253) ja 94 prosenttia tavaravaunuista (15 722/16 722). Punainen hallinto ei kuitenkaan kyennyt käyttämään rautatiekalustoa tehokkaasti, vaan huomattava osa siitä jäi seisomaan rintaman läheisyyteen tai eri asemille. Junat kuljettivat punakaartilaiset ja myös valkoisen armeijan sotilaat lähellä rintamaa, josta he siirtyivät asemiin jalkaisin tai hevosilla.
Sodankäynti keskittyi teiden ja rautateiden varren, joissa sijainneisiin taloihin sotilaat asettuivat. Päärintamat muodostuivat Pohjanmaan, Savon ja Karjalan ratojen sekä Pietari–Käkisalmi -radan molemmin puolin. Rintaman poikki kulki lisäksi noin 40 maan- ja kylätietä.
Hevoskuljetusten merkitys oli suuri rintamalinjojen lähistöllä ja kauempana rautateistä. Molemmat taistelevat osapuolet ottivat kuljetustensa turvaamiseksi käyttöönsä hevosia. Punakaartilaiset takavarikoivat hevosia ja velvoittivat rintaman läheisyydessä asuneen väestön suorittamaan kyydityksiä. Perääntymisvaiheessa punaisilla oli käytössään tuhansia takavarikoituja hevosia. Hevosmiehinä toimineet tai sellaisiksi tekeytyneet punakaartilaiset selvisivät jälkiselvittelyissä useimmiten lievin tuomioin.
Miehistö liikkui pääosin jalkaisin. Hiihtojoukoilla ei ollut Suomen sisällissodassa juuri merkitystä. Kouluttamattomat joukot eivät kyenneet sissisotaan, johon rintamalinjan katkonaisuus olisi sinänsä tarjonnut hyvät edellytykset.
Moottoriajoneuvoja käytettiin sisällissodassa vähän. Suomessa oli alle tuhat autoa, eikä maanteitä aurattu edes normaalioloissa. Pääosa autoista jäi punaisille. Ne olivat esikuntien käytössä. Lisäksi kaartilaiset ajelivat autoilla huvikseen, mikä kulutti vähäisiä bensiinivarastoja. Hangossa huhtikuun alussa maihin nousseilla saksalaisilla oli käytössään kuorma-autoja. Niiden liikkumista vaikeutti kuitenkin kelirikko.
Laivojen osuus jäi sodassa pieneksi. Venäjän Itämeren laivaston aluksista valtaosa oli ankkuroituneena Helsinkiin, mutta sen alukset eivät osallistuneet taisteluihin. Saksalaisten maihinnousu Hanko ja Loviisaan oli laajamittainen laivasto-operaatio, johon ei kuitenkaan liittynyt taisteluja. Lisäksi Kansanvaltuuskunnan pako Viipurista Pietariin tapahtui kaikilla käytettävissä olleilla aluksilla.[15] Lentokoneiden vaikutus sodankäyntiin jäi pieneksi. Niillä oli paikallista vaikutus omaan ja vastapuolen taistelumoraaliin.[16]
Punaisilla ei ollut mahdollisuuksia voittoon
Punakaartin sotaa perusteellisesti tutkineen Jussi T. Lappalaisen mukaan heikommin johdetuilla ja organisoiduilla punaisilla ei ollut mahdollisuuksia voittaa sisällissotaa. Punainen Suomi ei kyennyt tehokkaaseen tiedustelutoimintaan. Punaiset eivät kyenneet ennakoimaan edes sisällissodan suureksi käännekohdaksi muodostunutta Tampereen valtausta. Sen sijaan Kansanvaltuuskunnan puolelta kulki runsaasti tietoa Valkoiseen Suomeen.
Päälliköiden merkitys korostui sodassa, jossa molempien armeijoiden taistelijoista pääosa oli kouluttamattomia tai korkeintaan lyhyen koulutuksen saaneita. Punaiset kykenivät käymään sotaa käytännössä vain komppaniatasolla. Tämä teki etenkin menestyksellisen hyökkäyssodan mahdottomaksi ja muutti perääntymisestä kaaokseksi.
Asemiaan punaiset puolustivat usein sitkeästi. Hangossa ja Loviisassa maihin nousseet saksalaiset menettivät kaatuneina yli 500 sotilasta sisällissodan loppupuolen taisteluissa. Kuolleiden määrä oli yli viisi prosenttia Itämeren divisioonan taisteluihin osallistuneesta miehistöstä. Kouluttamattomat punaiset oli[17]
”Mitä ruumiilliseen kuntoon ja kestävyyteen tulee, voitaneen se siinä suhteessa suurin piirtein rinnastaa valkoisen armeijan miehistöaineksen kanssa. Rohkeutta ja urhoollisuutta ei punaisilta myöskään puuttunut. Niinpä esim. Tampereen puolustus ansaitsee mitä suurinta tunnustusta. Punaiset taistelivat siinä viimeiseen mahdollisuuteen saakka, vaikka usko valkoisten saarrostusrenkaan puhkaisemisesta oli jo yleensä menetetty.”
Linkkejä:
Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä.
Kirjallisuutta:
Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota 1–2. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Manninen Ohto (toim.). itsenäistymisen vuodet 1–2. Helsinki: Painatuskeskus
Mattila Jukka–Kemppi Jarkko. 2007. Suomen vapaussota 1918. Helsinki: Nimox.
Palokangas Markku. 1991. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918–1988. Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana, 1. Helsinki: Suomen asehistoriallinen seura.
Rinta-Tassi Osmo. 1986. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Painatuskeskus
Lähteet:
[1] Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota I. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 157.
[2] Suomen senaatin julistus Suomen kansalle 18.2.1918.
[3] Manninen Ohto. 1993. Sodanjohto ja strategia. Teoksessa Manninen Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. taistelu vallasta. Helsinki: Painatuskeskus, s. 96–111.
[4] Lappalainen 1982, s. 157–165, 176–177 ja 182–187.
[5] Lappalainen 1982, s. 130–135.
[6] Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä. http://ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/view/47250
[7] Lappalainen 1982, s. 127–133, 145, 150–157, 206–207.
[8] Lappalainen 1982, s. 166–168. Manninen 1993, s. 72–73.
[9] Lappalainen 1982a, s. 177.
[10] Lappalainen 1982, s. 177–180. Palokangas 1991, s. 57.
[11] Palokangas 1991, s. 50–51.
[12] Mattila Jukka–Kemppi Jarkko. 2007. Suomen vapaussota 1918. Helsinki: Nimox., s. 72–73.
[13] Palokangas 1991, s. 54–55.
[14] Lappalainen 1981, s. 182.
[15] Lappalainen 1982, s. 119–120 ja 202–205
[16] Manninen 1993, s. 176.
[17] Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä. http://ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/view/47250
