Suomen vuonna 1912 alkanut olympiamenestys näytti saavan komean kruunun 1940 kesäkisoista Helsingissä. Toinen maailmansota musersi kuitenkin unelman.
Suomalaisten olympiaisännyyshaaveet heräsivät Tukholman vuoden 1912 kisojen menestyksen innoittamina. Erik von Frenckell esitti ajatuksen julkisesti Pallokentän vihkiäisjuhlassa 1915. Ajatus oli rohkea, sillä Suomi kuului Venäjän imperiumiin ja oman olympiaedustuksen tulevaisuus oli epävarma.
Suomen itsenäistyttyä ajatus nousi uudelleen esiin. Suomen Olympiakomitea ilmoitti Helsingin vuosien 1924 ja 1932 olympiahakuun. Suomi haki tosissaan kuitenkin vasta vuoden 1940 kisoja, joista kilpailivat Helsingin ohella vahvimmin Rooma ja Tokio. Hyvissä asemissa ollut Italia luopui kuitenkin kamppailusta vuoden 1935 alussa ja ilmoitti tukevansa Japania.
Suomen haulle antoi uutta pontta stadionin rakennustöiden käynnistyminen helmikuussa 1934. Hankkeen takana oli porvarillisten urheilujärjestöjen, Työväen Urheiluliiton ja Helsingin kaupungin vuonna 1927 perustama Stadion-säätiö, johon TUL lähti mukaan ennen kaikkea työläisolympialaisten isännyys mielessään.
Suomen Olympiakomitea pyysi helmikuun alussa 1935 Helsingin kaupunkia lähettämään virallisen kisa-anomuksen ja antamaan takuut kisapaikkojen rakentamisesta. Opetusministeriö myönsi puolestaan tarvittavan valtiontakuun. Vuoden 1940 kisaisäntä oli tarkoitus päättää Oslossa helmikuun lopussa. KOK siirsi valinnan kuitenkin Berliinin olympiakisojen yhteyteen. Virallisena syynä oli vähäinen osallistujamäärä, mutta ratkaisuun vaikuttivat myös KOK:n puheenjohtajan Henri de Baillet-Latourin Helsingin järjestelykykyihin kohdistuneet epäilykset ja halu vaikuttaa Tokion valinnan hyväksi.
Suomen pääkaupungin voitonmahdollisuudet olisivat aikalaisarvioiden mukaan olleet Oslossa hyvät. Helsingin tilannetta oli parantanut ennakkosuosikkina pidetyn Rooman yllättävä luopuminen.
Hakua käytettiin Suomi-kuvan kirkastamiseen
Olympiakomitea asetti syksyllä 1935 puheenjohtajansa K. E. Levälahden vetämän toimikunnan selvittämään Suomen edellytyksiä järjestää kisat. Maaliskuussa 1936 valmistuneen mietinnön mukaan maalla oli täydet mahdollisuudet selviytyä kunnialla kisoista, joita kannatti hakea jo niiden tuottaman kansainvälisen julkisuuden vuoksi. Lähtökohtana oli, että Suomi saisi järjestettäväkseen sekä kesä- että talvikisat. Kesälajien kilpailupaikkana Helsinki oli itseoikeutettu. Talvikisojen lajit olisi jaettu Helsingin ja Kuopion välillä.
Kansainvälisesti Helsingin hyväksi teki töitä ”Olympialainen propagandatoimikunta”, joka julkaisi KOK:n jäsenille suunnatun, nelikielisen ja 40-sivuisen kirjasen ”Suomi ja olympiakisat”. Komitean edustajat matkailivat Euroopassa tekemässä Suomen hanketta tunnetuksi. Syksyllä 1935 Levälahti vieraili kahdeksassa maassa esittelemässä Helsingin suunnitelmia. Ruotsi tuki suomalaisten pyrkimyksiä, vaikka maiden urheilusuhteet olivat kireät, sillä Suomessa katsottiin ruotsalaisten urheilujohtajien olleen pääsyyllisiä Paavo Nurmen julistamiseen ammattilaiseksi.
KOK:n puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour kävi kevättalvella 1936 tutustumassa japanilaisten suunnitelmiin. New Yorkissa antamassaan haastattelulausunnossa hän asettui selkeästi Tokion kannalle: ”On poliittisesti tarpeellista, että kisat menevät kerran kaukaiseen itään”. Japanille ehdokkuus oli suuren luokan arvovaltakysymys. Olympiakisojen ja niitä edeltävän maailmannäyttelyn oli määrä osaltaan juhlistaa keisarikunnan 2600-vuotisjuhlaa. Japani lupasi myös avustaa osallistujia avokätisesti matkakustannuksissa, mikäli se saisi kisaisännyyden.
Tasapuolisuuden nimissä Baillet-Latour vieraili kesäkuussa 1936 Helsingissä Berliinin kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Theodor Lewaldin kanssa. Viikon Suomessa viipyneet vieraat kävivät Helsingin lisäksi Lahdessa ja Kuopiossa sekä tapasivat presidentti P. E. Svinhufvudin. Baillet-Latour esitti kohteliaita lausuntoja näkemästään, mutta antoi ymmärtää, että suomalaisten vuoro tulee vasta myöhemmin.[1]
Tokion voitto maistui katkeralta
Suomalaiset lähtivät heinäkuussa 1936 Berliiniin kuitenkin toiveikkaina ja vaikutelmat olympiakisoihin valmistautuvassa kaupungissa kohottivat entisestään tunnelmaa. Valtaosa paikan päälle saapuneista KOK:n jäsenistä tuntui olevan myötämielisiä Helsingille. Ennakkoasetelmia sekoitti Lontoon ilmoittautuminen hakijaksi. Britit vetivät kuitenkin ehdokkuutensa lopulta pois.
Helsingin anomuksen esittelivät 30. heinäkuuta 1936 Erik von Frenckell, A. E. Martola ja Hjalmar Procopé. Seuraavana päivänä suoritetussa äänestyksessä Helsinki saavutti enemmistön (27–20) Berliinin tulleiden KOK:n jäsenten äänistä, mutta Tokio sai kaikki 16 valtakirjaääntä ja tuli valituksi vuoden 1940 olympiaisännäksi. Tappio ja etenkin sen luonne aiheutti katkeruutta suomalaisissa, jotka katsoivat japanilaisten voittaneen poliittisella pelillä ja mikä pahinta, urheilullisesti vähäpätöisten maiden äänillä. Suomalaiset olivat loukkaantuneita siitä, että maa joka, oli väkilukuun suhteutettuna olympiahistorian menestynein, ei ollut saanut sille kuulunutta isännyyttä.
Jälkikäteen Erik von Frenckell väitti Japanin käyttäneen politiikkaa kisojen saamiseksi, kun Suomen edustajat sen sijaan noudattivat saamiaan ohjeita ja varoivat sekoittamasta politiikkaa urheiluun. Hänen mukaansa Suomi ei yrittänyt vaikuttaa KOK:n jäsenten kantoihin hallitusten ja lähetystöjen kautta. Von Frenckell pyysi kuitenkin kirjeellä 27. heinäkuuta itseään Adolf Hitleriä vaikuttamaan saksalaisjäseniin, jotta nämä tukisivat Helsingin ehdokkuutta. Saksan ja myös Italian KOK-jäsenet ryhmittyivät kuitenkin tiukasti Tokion taakse. Talvikisat 1940 oli määrä pitää Sapporossa.
Tokion voitto herätti myös kansainvälistä arvostelua. Valinnan uskottiin kiihdyttävän olympialaista kilpavarustelua. Japanilaiset ilmoittivat tavoitteekseen ylittää näyttävyydessä Berliinin kisat.[2]
KOK:n Berliinin istunnon jälkeen näytti varmalta, että seuraavat kisat pidetään Tokiossa. Suomi alkoi pohjustaa jo Berliinissä vuoden 1944 kisahakua. Ernst Krogius ilmoitti KOK:n istunnossa Varsovassa kesäkuussa 1937 Helsingin hakevan vuoden 1944 kesäkisoja.[3]
Vuoden 1936 haku oli nimenomaan porvarillinen yhteisponnistus. TUL seurasi kehitystä sivusta. Urheilupoliittisen lähentymisen edellytykset paranivat, kun Maalaisliitto ja SDP muodostivat maaliskuussa 1937 punamultahallituksen, jonka pääministerinä toimi Edistyspuolueen A. K. Cajander.
Japani joutui luopumaan
Suomen kisahaaveet heräsivät eloon alkusyksystä 1937, kun Japani näytti joutuvan luopumaan isännyydestä hyökättyään Kiinaan. Helsingin kaupunki asetti toimikunnan tutkimaan kisojen järjestämisedellytyksiä, mutta se keskeytti työnsä, kun japanilaiset ilmoittivat jatkavansa järjestelyjä.
KOK:n varapuheenjohtaja J. Sigfrid Edström soitti 16. helmikuuta 1938 Erik von Frenckellille ja tiedusteli Helsingin valmiutta järjestää kisat, mikäli japanilaiset ilmoittaisivat Kairon kokouksessa maaliskuussa 1938 luopuvansa kisoista. Seuraavana päivänä hän vahvisti yhteydenottonsa kirjallisesti.
Von Frenckell esitteli asian oitis kaupunginhallitukselle ja korosti, että kisat olisi otettava, koska niiden saaminen lykkäytyisi muutoin todennäköisesti kymmenien vuosien päähän. Hän painotti, että ”kisat olisi kuitenkin järjestettävä pelkiksi urheilukisoiksi, eikä propaganda- ja teatterikisoiksi, joiksi ne ovat viime aikoina kehittyneet”. Ohjelmaa olisi myös supistettava lyhyen valmistautumisajan vuoksi.[4]
Ernst Krogius ilmoitti Kairossa Helsingin olevan valmis ottamaan vastuun kesä- ja talvikisoista, mikäli Japani luopuisi kisoista. Japani piti yhä kiinni isännyydestään ja KOK ei peruuttanut Kairon istunnossaan Tokion kisaisännyyttä varsin mittavasta kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Toisaalta komitea päätti sotaa käyvän maan olevan sopimaton kisaisännäksi ja antoi toimeenpanevalle valiokunnalleen päättää kisajärjestelyistä, mikäli Japani luopuisi kisoista.
Helsingin kisaisännyys saa innostuneen vastaanoton
Japanin hyökkäys Kiinaan jatkui kesällä 1938, ja Tokion sekä Sapporon oli lopulta luovuttava kisaisännyydestä. Tokio päätti lopulta vetäytyä isännyydestä 14. heinäkuuta ja KOK tarjosi kisoja Helsingille. Helsingin kaupunki ilmoitti 19. heinäkuuta ottavansa tarjotun tehtävän vastaan.
Kisaisännyys sai Suomessa erittäin myönteisen vastaanoton. Lehtien palstoilla toistui kahdella kielellä näkemys siitä, että järjestelyissä oli keskityttävä nimenomaan urheiluun. Helsingin Sanomien mukaan ”me emme tavoittele olympialaisilla mitään poliittisia tai valtioideologisia päämääriä, jotka ovat vieraat alkuperäiselle olympialaiselle hengelle, vaan koetamme vointimme mukaan järjestää urheilulliset olympialaiset, joiden onnistuminen ei riipu isänmaan eleiden mahtavuudesta ja itsetehostuksen suurisuuntaisuudesta.”[5]
Hufvudstadsbladet totesi edellisten kisajärjestäjien tavoitteena olleen vertaansa vailla olevan urheilujuhlan järjestäminen. Seurauksena oli ollut kilpavarustelu niin järjestelytaidossa kuin urheilullisessa voimienmittauksessa. Helsingin kisoista ei voinut lehden mukaan tulla vastaavaa näytöstä, mutta se on hyväksi kisoille. Tapahtumasta oli mahdollista luoda ”puhdas urheilujuhla”, jolla ei ollut muita tavoitteita. Esikuvaksi lehti ehdotti Tukholman kisoja – ”viimeisiä, joissa urheilu itse, eikä mikään muu oli ollut keskustassa”.
Ylpeyttä herätti se, että sai järjestääkseen maa, joka pienestä väestömäärästään huolimatta on kyennyt murtautumaan koko maailman tietoisuuteen urheilussa.[6] Uusi Suomi arvioi Suomen henkisten valmiuksien olevan tehtävään poikkeuksellisen hyvät:[7]
”Epäilyksettä voidaan sanoa, että tuskin missään tähänastisessa ’olympialaisessa’ maassa, joiden käytännölliset mahdollisuudet kisojen järjestämiseksi ovat voineet olla suunnattomasti suuremmat kuin meidän – ajateltakoon vain Yhdysvaltain ja Saksan resursseja – on olympialainen harrastus ollut niin syvä ja laaja kuin Suomessa, jossa se on tunkeutunut ja tunkeutuu koko kansaa. Mutta jättimäisten kisojen saattamiseksi moitteettomaan käyntiin tarvitaankin meidän oloissamme kieltämättä koko kansan yksimielistä harrastusta ja tukea.”
Kohti punamullan kisoja
Poliittinen ilmapiiri oli vuoteen 1938 mennessä lientynyt niin paljon, että myös työväenlehdet kirjoittivat olympiaisännyydestä myönteisesti. TUL onnitteli ”naapuria sillan takana” saavutetusta voitosta. Puheenjohtaja Urho Rinne ennakoi järjestönsä urheilijoiden osallistuvan kisoihin.[8]
Tapahtumat etenivät isännyyden varmistuttua nopeasti ja näennäisen ristiriidattomasti. Suomessa käytiin kuitenkin kamppailua siitä, kuka kisajärjestelyt viime kädessä johtaa. Vuoden 1940 olympiavalmisteluihin antoi leimansa uusi sisäpoliittinen asetelma. Maata oli johtanut maaliskuusta 1937 punamultahallitus, jonka sisäministeri Urho Kekkonen toimi Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana. Toisaalta Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitossa (SVUL) ja olympiakomiteassa oli paljon oikeisto-opposition kannattajia.
Järjestelykomitea aloitti työnsä 19. elokuuta 1938. Ensimmäisten toimintaviikkojensa aikana se joutui pohtimaan mm. suhdetta talvikisoihin. Hiihto ei kuulunut KOK:n ja Kansainvälisen hiihtoliiton amatöörimääritelmää koskeneen kiistan vuoksi kisojen ohjelmaan, mikä vähensi järjestämishalukkuutta Suomessa.
Järjestelytoimikunta päätti kuitenkin 1. syyskuuta 1938 pyytää talvikisoja Suomeen, mutta ilman kelkkailua. Sama varaus koski syöksylaskua ja pujottelua, jos ne olisivat ohjelmassa. Toimikunta tuki myös hiihtoliiton toivomusta saada järjestää hiihto- ja mäenlaskukilpailut Lahdessa amatöörisäännöin talvikisojen aikana. KOK ei hyväksynyt suomalaisten esittämiä vaatimuksia ja myönsi vuoden 1940 talvikisojen järjestelyoikeudet St. Moritzille.
Sisäistä olympiarauhaa vaikea löytää
Vuoden 1940 olympiaisännyys oli porvarillisten urheilujärjestöjen suursaavutus. TUL ja koko vasemmisto olivat kuitenkin tervehtineet kisojen saamista ilolla. Kahden leirin välisen kuilun ylittäminen näytti olympiahuumassa mahdolliselta. Lisäksi Sosialistinen urheiluinternationaali antoi syksyllä 1938 jäsenmaidensa työläisurheilijoille oikeuden osallistua ”porvarillisiin” olympialaisiin.
Käytännössä yhteisymmärryksen saavuttaminen osoittautui vaikeaksi. SVUL laati vuoden 1939 alussa TUL:lle yhteistoimintaehdotuksen, jonka hyväksyminen olisi merkinnyt yhteistyötä paitsi kansainvälisessä urheiluedustuksessa myös paikallistasolla. TUL:n liittokokous hylkäsi 5. helmikuuta esityksen, minkä jälkeen SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Väinö Tanner pani arvovaltansa peliin. Tanner halusi varmistaa, että TUL takaa olympiarauhan antamalla urheilijoilleen luvan osallistua kansainvälisiin edustustehtäviin. Liittokokouksen enemmistö taipui suppeamman yhteistoiminnan kannalle.
SVUL:n liittohallituksen enemmistö esitti liittokokoukselle yhteistoimintasopimuksen hyväksymistä. Järjestön johdon ajaman toimintalinjan vastustus kuitenkin terävöityi. Etenkin Suomen Urheilulehti arvosteli pitkin kevättä SVUL:n liehittelevän työläisurheilijoita tarpeettomasti. Myös Uusi Suomi otti kriittisen kannan juuri liittokokouksen alla. Nimimerkki ”Sr.” väitti, että SVUL tulisi toimeen ilman yhteistoimintaakin:
”Tällä puolen on monta kertaa tarjottu sovinnon kättä, mutta sitä ei toisella puolella ole suvaittu huomata. SVUL ja muut siihen kuulumattomat urheiluliittomme eivät tällä hetkellä ’hengentärkeästi’ kaipaa yhteistoimintaa – se lienee tärkeämpää juuri TUL:lle, jonka kansainväliset yhteydet ovat melkein kokonaan jo katkenneet.”
SVUL:n urheilutoiminta oli ”Sr:n” mukaan niin voimakasta, että ”vastahakoista apua ’sillan takaa’ ei suinkaan välttämättömänä pidetä”.[9] SVUL:n liittokokous hylkäsi 15. huhtikuussa 1939 TUL:n hyväksymän sopimuksen. Hiihtoliiton puheenjohtajan Tauno Aarteen ehdotuksesta SVUL asettui äänin 28–21 alkuperäisen luonnoksen kannalle, mikä merkitsi yhteistoiminnan kaatumista. SVUL:n puheenjohtaja J. W. Rangell ilmoitti eroavansa ja jättävänsä paikkansa myös järjestelytoimikunnan johdossa.
Käänteen takana oli porvarillisen urheiluliikkeen oikea laita, joka näki Kekkosen ja Rangellin ottaneen olympiakisat urheilusovun pelinappulaksi. Valtaosa SVUL:n luottamushenkilöistä kannatti oikeistoa, vaikka järjestön johdossa oli punamullan mies Rangell.
Oikea laita arvosteli Kekkosen urheilukonsteja
Erityisen kärkevästi Kekkosta arvosteli IKL:n lehdistö. Ajan Suunnan näkökulmasta kyse oli Rangellin ja Kekkosen pelistä. He ”olivat havainneet olympiakisat sopivaksi keinoksi saada tuo sopimus nyt aikaan”. Lehden mielestä kisat eivät olleet vaarassa, vaikka yhteistoiminta kariutuisi. TUL:n edustajien tilalle oli löydettävissä riittävästi urheilijoita.[10] Arvostelun taustalla oli Kekkosen ajaman IKL:n lakkauttamishankkeen oikeuskäsittely, joka oli tulossa ratkaisuvaiheeseen SVUL:n liittokokouksen aikana. Lakkauttaminen oli jo kumottu raastuvan- ja hovioikeuksissa ja asian käsittely oli edennyt Korkeimpaan oikeuteen.
Kovaa linjaa vetänyt Suomen Urheilulehti tervehti TUL:n ehdotuksen hylkäämistä ilolla. Sen mielestä yhteistoiminta ja olympiakisat oli sekoitettu toisiinsa aiheettomasti. Mikä pahinta, TUL:n oli väitetty ansaitsevan osan suomalaisten olympiamenestyksen tuomasta kunniasta, minkä lehti kiisti jyrkästi 20.4.1939:
”TUL:llä ei ole mitään osuutta meidän menestyksiimme Antwerpenissa, Parisissa, Amsterdamissa, Los Angelesissa, Berlinissä ja kaikissa pidetyissä talvikisoissa. TUL:llä ei ole mitään tekemistä olympia-asian kanssa, lukuun ottamatta sitä, että TUL:n leiri on vuosikymmenen ajan törkeästi häväissyt olympialaisia ’riekkujaisia’. Se on tyytynyt kaatamaan likasankoja jokaisen leiriä muuttaneen huippu-urheilijansa yli. Se on pitänyt puolueettomien urheilujärjestöjen toimintaa täysin mätänä. Se on hylännyt kaikki tähän mennessä ja tältä taholta tehdyt yhteistoimintaesitykset.”[11]
Oikeisto vähätteli SVUL:n päätöksen merkitystä olympiakisoille. Tapahtuma oli oikeiston mielestä mahdollista järjestää menestyksellisesti ilman yhteistoimintasopimusta. Sen sijaan punamultapuolueiden lehdet katsoivat kisojen olevan vaarassa. Samalla kannalla oli myös RKP:n enemmistö. TUL:n puheenjohtaja Urho Rinne ilmoitti, että liitto oli tehnyt tarjouksensa ja katsoi asian loppuun käsitellyksi. Keskustan ja vasemmiston mielestä oikeisto oli lähtenyt leikittelemään vakavalla asialla. Helsingin Sanomien pakinoitsija Tolari tiivisti asian seuraavasti:
”Lukuun ottamatta ahtaasti eri urheiluliittojen keskinäisiin kinasteluihin tuijottavia tai politikoivia urheilupiirejä sekä sellaisia kansan rintamajakoa harrastavia poliitikkoja, jotka eivät suvaitse nähdä kaikkia suomalaisia edes urheilun alalla yhteiskunnassa, kuulee kaikkialla liikkuessaan syvää pettymystä, jopa katkeruuttakin sen johdosta, että nyt on vuorostaan porvarillisella taholla asetuttu poikkiteloin yhteistoiminta-asiassa, joka olympialaisten yhteydessä näytti saavan myönteisen ratkaisun.”[12]
Urheilujärjestöjen oli taivuttava yhteistoimintaan
Urho Kekkonen kutsui olympiakomitean valtuuskunnan käsittelemään yhteistoiminnan kariutumista 19. huhtikuuta. Hän esitti, että olympiakomitea toteaisi julkilausumassaan, ”että olympiakisojen järjestäminen vallitsevissa oloissa voidaan turvata ainoastaan siten, että luodaan edellytykset olympiakisojen järjestelytoimikunnan työskentelylle tähänastisessa kokoonpanossa”. Kekkosen mukaan ”kysymys urheilullisesta yhteistyöstä” oli tämän vuoksi ”saatettava käytännössä myönteiseen ratkaisuun”.[13] Puheenvuoroa tuki Ernst Krogiuksen valtuuskunnan kokoukseen lähettämä sähke, jossa hän korosti, että Rangellin paikalleen jäämiseksi oli tehtävä kaikki mahdollinen.[14]
Valtuuskunta ei kuitenkaan asettunut Kekkosen kannalle. Lehtori Yrjö Nykänen piti lausumaehdotusta perusteettomana. Hänen mukaansa yhteistoiminta ei ollut välttämätöntä, sillä ”sieltä on parhaat urheilijat hypänneet yli niin, ettei urheiluedustuksemme kaipaa TULlilaisia”. Hän uskoi myös rahoituksen järjestyvän – kisathan oli joka tapauksessa järjestettävä.[15]
Olympiakomitea jätti ottamatta kantaa yhteistoimintakysymykseen ja pyysi ainoastaan Rangellia jatkamaan järjestelytoimikunnan johdossa. Suomen Urheilulehden ”Jehu” riemuitsi Kekkosen jääneen ”yksinään lehdellä soittamaan”.
Yhteistoimintasopimuksen hylkäämisestä nousi kuitenkin niin suuri kohu, että SVUL:n oli etsittävä perääntymistie. Vasemmistollakaan ei ollut varaa vaikeuttaa olympiakisojen onnistumista – jättäytyminen pois olisi ollut ristiriidassa kansanrintama-ajattelun kanssa. SVUL:n liittohallitus pyysi 20. huhtikuuta TUL:n liittotoimikuntaa antamaan julkilausuman, jossa se lupautuisi myötävaikuttamaan kisojen onnistumiseen. J. W. Rangell oli tämän ehdon täyttyessä luvannut jäädä järjestelytoimikunnan johtoon. TUL määritteli saman tien ehtonsa, jotka SVUL hyväksyi seuraavana päivänä. TUL-lehti kehotti 25. huhtikuuta 1940 menemään ”olympialaisiin yhteisvoimin”:
”Ottakaamme asia nyt omalta kohdalta omaksemme ja tehkäämme voitavamme, että olympialaisurakka voidaan viedä läpi kunniakkaasti ja maamme arvovaltaa urheilukansana horjuttamatta, olkoon muut sisäiset erimielisyydet miten vaikeasti soviteltavia tahansa.”
Järjestelyt etenivät ripeästi
Kisajärjestelyt etenivät kesän 1939 aikana hyvää vauhtia. Vuonna 1938 osittain valmistuneen stadionin rakentaminen jatkui. Rakenteilla olivat myös muun muassa velodromi ja uimastadion.
Ernst Krogius, J. W. Rangell, V. A. M. Karikoski ja Lauri Miettinen esittelivät KOK:n istunnossa Lontoossa 6.–9.6.1939 valmisteluja, jotka KOK hyväksyi. Keskustelua herätti suomalaisten kiireen perusteella tekemä päätös olla ottamatta maahockeytä ja koripalloa kisaohjelmaan. Avery Brundage oli arvostellut jo syksyllä 1938 koripallon hylkäämistä. Hänen mielestään ei ollut järkevää jättää pois Yhdysvalloissa ja monissa olympialiikkeestä muuten melko irrallaan olevissa maissa suosittua peliä.[16] Suomalaiset pitivät kuitenkin kiinni kannastaan.
Lontoosta matkusti Helsinkiin huomattava määrä KOK:n jäseniä tutustumaan suorituspaikkoihin ja järjestelyihin. Valmisteluja varjosti kuitenkin kireä maailmanpoliittinen tilanne. Toinen maailmansota syttyi syyskuun alussa Saksan hyökättyä Puolaan. Suomessa virisi heti keskustelu XII olympiakisojen kohtalosta. Järjestelytoimikunnan puheenjohtaja J. W. Rangell ilmoitti radiopuheessaan 15. syyskuuta, että valmistelut jatkuvat, joskin supistettuina. Erik von Frenckell oli sitä ennen saanut kaupunginvaltuustossa ajettua läpi päätöksen jatkaa rakennustöitä.
Järjestelytoimikunnan henkilöstöä kuitenkin supistettiin ja pääosa sen tiloista vuokrattiin Kansanhuoltoministeriölle, joka alkoi johtaa kulutushyödykkeiden säännöstelyä.
KOK:n tekninen asiantuntija Werner Klingeberg kiirehti suomalaisia jatkamaan kisajärjestelyjä. Hän näki 5.9.1939 päivätyssä muistiossaan sodan voivan päättyä nopeasti, jolloin Helsingin kisat olisivat olleet ensimmäinen mahdollisuus rauhanomaiseen kohtaamiseen.[17] Klingebergin tavoitteena oli syyskuussa 1939 kaikin keinoin varmistaa, että valmistelut jatkuvat Helsingissä. Hän vaati KOK:n puheenjohtajaa Henri de Baillet-Latouria kirjoittamaan Rangellille, jolle oli annettava neuvoksi järjestää kisat myös sota-ajan oloissa.[18] Baillet-Latour noudatti pääpirteissään ohjetta, mutta halusi samalla pitää kaikki vaihtoehdot avoimena ja kehotti kirjeessään KOK:n suomalaisjäseniä siirtämään lopullisen päätöksen huhtikuuhun 1940.
Baillet-Latour kertoi myös aikovansa ehdottaa, että Lontoo luopuisi vuoden 1944 kisoista Helsingin hyväksi, sillä ”kisat parempi pitää puolueettomassa maassa sodan jälkeen”. Lähtökohtana oli kuitenkin oltava kisojen järjestäminen jossakin muodossa. Baillet-Latourin mukaan Pierre de Coubertin oli katunut sitä, ettei vuoden 1916 kisoja järjestetty pienimuotoisina.[19]
Talvisota jäädytti kisahankkeen
Baillet-Latour kysyi syksyllä 1940 KOK:n jäsenmaiden mielipidettä Helsingin kisoista. Tulos osoitti pääosan vastanneista olevan kisoja vastaan. Kisoihin oli tulossa 9 maata, 3 epäröi ja 17 oli jäämässä pois. Kisojen pitämistä puolsivat Viro, Saksa, Italia, Norja, Unkari, Slovakia, Ruotsi, Espanja ja Böömi-Määri Epäilevällä kannalla olivat Yhdysvallat, Kreikka ja Japani. Varmojen poisjääjien joukkoon kuuluivat mm. Kanada, Tanska, Ranska ja Iso-Britannia.[20] Suomen epävakaa asema sai amerikkalaiset tunnustelemaan mahdollisuuksia siirtää kisat Detroitiin. Werner Klingeberg kehotti Baillet-Latouria ampumaan amerikkalaisten koepallot alas.[21]
Talvisodan aikana olympiahaaveet olivat jäissä. Järjestelytoimikunta keskeytti työnsä sodan sytyttyä. Se osoitti viimeisessä tiedonannossaan maailman urheiluväelle vetoomuksen, jonka pääsisältö tiivistyi lauseeseen ”Venäjän tarkoituksena on raa’alla väkivallalla vereen ja tuleen tukahduttaa Suomen vapaus”. Toimikunnan sanomasta henki myös jonkinasteinen katkeruus:[22]
”Mutta kun te ajattelette Suomea, tietäkää: niin lämmittävää kuin maailman meitä kohtaan osoittama myötätunto onkin ollut, se yksin ei ole kylliksi kansalle, joka taistelee 50-kertaista ylivoimaa vastaan. Riippuu osaltaan maailman urheiluväestä, onko tämä 12. olympiakisojen järjestelytoimikunnan vetoomus myös sen viimeinen tiedonanto.”
Olympiaisännyys toi Suomelle lähinnä vain myötätuntoa. Paatuneeksi suomalaisen urheilun viholliseksi leimattu KOK:n varapuheenjohtaja J. Sigfrid Edström toimi Ruotsissa aktiivisesti Suomen hyväksi.[23] Suomalaisten omaa keräystyötä olympiakisojen isäntämaahan kohdistunut hyökkäys tuki jonkin verran. Huomattavimmat tulokset tuotti Paavo Nurmen ja Taisto Mäen matka Yhdysvaltoihin kevättalvella 1940. Lievästi talvisodassa haavoittunut Mäki osallistui näytösjuoksuihin, joiden tuottamat varat tilitettiin Suomen Avulle.
Talvisodan jatkuessa kisojen järjestäminen näytti yhä epätodennäköisemmältä. J. Sigfrid Edström kehotti tammikuun lopussa suomalaisia luopumaan kisoista. Henri de Baillet-Latour vakuutti helmikuussa J. W. Rangellille tekevänsä kaikkensa, jotta Helsinki saisi seuraavat kisat ”maailman urheilijoiden kiitollisuuden ilmauksena työstä, jonka suomalaiset ovat tehneet maailman pelastamiseksi barbarismilta”.[24] Tämän jälkeen Rangell ehdotti Edströmille, että Helsinki saisi vuoden 1944 kisat. Tämä vastasi seuraavien kisojen olevan Lontoossa, mutta kehotti myöhemmin Rangellia matkustamaan Lontooseen keskustelemaan asiasta, vaikka piti brittien luopumista epätodennäköisenä.[25] Norjan, Ruotsin ja Tanskan urheilujohtajat pyysivät helmi-maaliskuun vaihteessa KOK:aa muuttamaan päätöstään vuoden 1944 kisaisännästä ja myöntämään kisat Helsingille.
Virallinen peruutuspäätös huhtikuussa 1940
Ernst Krogius tiedusteli maaliskuussa 1940 KOK:n kantaa olympiakisojen kohtalosta. Hän piti kisojen järjestämistä mahdottomana. Ne olivat jäämässä joka tapauksessa pieniksi. Henri de Baillet-Latour suositti kisojen jättämistä pitämättä, mutta muistutti päätösvallan olevan järjestelykomitealla.[26] KOK ei tälläkään kertaa halunnut kantaa vastuuta kisojen peruuttamisesta. Huhtikuun alussa Krogius totesi, ettei KOK:n myöskään kannata pitää kokoustaan Helsingissä. Hänen mielestään siitä tulisi fiasko. Krogius ei kaivannut Helsinkiin etenkään kenraali Walter von Reichenauta, joka oli syyskuussa ”vieraillut” Varsovassa. Hän oli komentanut kymmenettä armeijaa Saksan hyökätessä Puolaan.[27]
Maaliskuussa 1940 järjestelytoimikunta päätti periaatteessa peruuttaa kisat. Viimeisetkin edellytykset järjestää ne katosivat, kun Saksa hyökkäsi 9. huhtikuuta 1940 Tanskaan ja Norjaan.[28] Järjestelytoimikunta päätti 23. huhtikuuta 1940 yksimielisesti peruuttaa kisat.[29] KOK:lle osoittamassaan tiedonannossa järjestelytoimikunta ehdotti ensimmäisten sodanjälkeisten kisojen myöntämistä Suomelle.
Järjestelytoimikunta päätti työnsä heinäkuussa 1940. Sitä ennen mm. pääsylippujen ostajat saivat rahansa takaisin. Varsinaiset kisajärjestelyt olivat tulleet maksamaan noin 20 miljoonaa markkaa. Lisäksi kisojen jouduttamana oli tehty runsaasti muita investointeja. Kuljetus- ja tietoliikenneyhteyksiin tehdyt sijoitukset olivat osaltaan auttaneet sotaponnisteluja.
”Niin katkeraa kuin onkin ollut luopua suurten valmistusten jälkeen vuoden 1940 olympiakisoista, on toisaalta todettava, että kautta maan on aikaansaatu paljon positiivista. Edessä olevat raskaat taloudelliset ajat olisivat siirtäneet monet nyt toteutuneet hankkeet epämääräiseen tulevaisuuteen.”[30]
Olympiaunelma säästöliekillä
Olympiahaaveet tuntuivat varsin kaukaisilta kesällä 1940. Pettymystä lievensivät kaksi suurta urheilutapahtumaa, kaatuneiden muistokisat suunniteltujen olympiakisojen aikaan ja maaottelut Suomi–Saksa, Suomi–Ruotsi ja Saksa–Ruotsi syyskuussa. Suomen Urheilulehti muistutti 22.7.1940 urheilijoiden voineen kokoontua ”sankariveljien” ansiosta ”uljaalle Stadionillemme” – ja kaiken lisäksi ”yhden kansan edustajana yhteisiin urheilujuhliin”.
Kentällä nähtiin samoissa kilpailuissa SVUL:n ja TUL:n urheilijoita. Järjestöt solmivat kisojen jälkeen 1. elokuuta yhteistoimintasopimuksen. Juhlalla oli kuitenkin kaksinkertainen surureunus, sillä ”ilman viime talven tapahtumia olisimme ensi kerran nähneet koko maailman nuorison parhaat edustajat kokoontuneina meidän pieneen pohjoiseen maahamme mittelemään suurimmista urheiluvoitoista, olympialaakereista”.
Syyskuun kolmimaaottelu osoitti puolestaan Saksan muuttaneen suhtautumistaan Suomeen. Martti Jukola arvioi Suomen Urheilulehdessä 9.9.1940, että ”nythän arvioidaan uuden Euroopan suhteita ja tulevaisuuden näkökulmia toisesta perspektiivistä kuin ennen”. Hän ei uskonut Pohjolalla olevan uudessa arvioinnissa mitään menetettävää.[31] Keväällä 1941 Ruotsin ehdotuksesta järjestetty maaottelumarssi loi isänmaallista henkeä.
Linkki:
Videolinkit:
Helsingin Olympiastadionin juhlalliset vihkiäiset voimisteluesityksineen ja urheilukilpailuineen.
Valmisteluja Helsingin Olympialaiskisoja varten. Suomi-Filmin Oy:n elokuva vuodelta 1939.
Lähteet:
[1] Juha Kanerva, Olympiaunelmia, 1999, s. 9–12.
[2] Tetsuo Nakamura, The Future in the Past, teoksessa Arndt Krüger and William Murray (ed.) The Nazi Olympics: sport, politics, and appeasement in the 1930s, University of Illinois Press Urbana and Chicago 2003, s. 128, 131 –132, 136–140.
[3] Olympialaiskisoja ei ole jaettava, tämä on Suomen OK:n mielipide, Suomen Urheilulehti 7.6.1937.
[4] Helsingin kaupunginhallituksen kokous 17.2.1938.
[5] Suomi saa vuoden 1940 olympialaiset, Helsingin Sanomat 19.7.1938.
[6] Finland som olympisk värd, Hufvudstadtsbladet 16.7.1938.
[7] Helsingin olympialaiset 19.7.1938.
[8] TUL-lehti 19.7.1938.
[9] Sr., Sikermä, Uusi Suomi 15.4.1939.
[10] Hieman kylmää vettä, Ajan Suunta 21.4.1939.
[11] Suomen Urheilulehti 20.4.1939.
[12] Tolari, Kirje Helsingistä, Helsingin Sanomat 22.4.1939.
[13] Suomen olympialaisen komitean valtuuskunnan kokous 19.4.1939.
[14] Ernst Krogiuksen sähke Suomen Olympialaiselle Komitealle 19.4.1939.
[15] Suomen olympialaisen komitean valtuuskunnan kokous 19.4.1939.
[16] Ernst Krogiuksen kirje H. de Baillet-Latourille, Helsinki 24.10.1938. Ote Brundagen kirjeestä liitteenä.
[17] Werner Klingeberg, Promemoria zur Olympischen Lage 5.9.1939.
[18] Werner Klingebergin kirje Baillet Latourille 16.9.1939.
[19] H. de Baillet-Latourin kirje Ernst Krogiukselle ja J. W. Rangellille 19.9.1939. J. S. Edströmin kirje Henri Baillet-Latourille 22.9.1939, J. W. Rangellin arkisto, KA.
[20] Ernst Krogiuksen kirje H. de Baillet-Latourille, Kööpenhamina 17.3.1940. H. de Baillet-Latourin kirje Ernst Krogiukselle 19.3.1940.
[21] Werner Klingebergin kirje Baillet Latourille 6.11.1939.
[22] Olympiasanomalehtipalvelu tammikuu 1940.
[23] Henri Baillet de Latourin kirje J. W. Rangellille 10.2.1940. Päätoimittaja Oliveira Valencan kirje J. W: Rangellille 15.4.1940.
[24] J. S. Edströmin kirje J. W. Rangellille 29.1.1940. Henri-Baillet-Latourin kirje J. W. Rangellille 9.2.1940.
[25] J. W. Rangellin kirje J. S. Edströmille 12.2.1940. J. S. Edströmin kirjeet J. W. Rangellille 15.2.1940 ja 2.4.1940.
[26] Ernst Krogiuksen kirje H. de Baillet-Latourille, Kööpenhamina 17.3.1940. H. de Baillet-Latourin kirje Ernst Krogiukselle 19.3.1940.
[27] Ernst Krogiuksen kirje H. de Baillet-Latourille, Kööpenhamina 4.4.1940
[28] Lennartz 1994, s. 271–273.
[29] Suomi luopuu 1940:n kisoista. Suomen Urheilulehti 25.4.1940.
[30] XII olympiakisojen järjestelytoimikunnan raportti 10.7.1940.
[31] M. J., Pyrähdyksiä historiallisella stadionilla, SU 9.9.1940.
