Maaliskuussa 1917 koettu ilo olojen vapautumisesta muuttui Huittisissa kamppailuksi vallasta, joka johti Suomessa ensimmäisen kerran väkivaltaiseen poliittiseen yhteenottoon sitten Viaporin kapinan.
Venäjän maaliskuun vallankumouksesta riemuitsivat 1917 Huittisissa kaikki kansalaispiirit samalla tavoin kuin vuoden 1905 suurlakon aikana. Sinivalkoiset ja punaiset liput liehuivat. VPK:n talolle kokoontuneet kuntalaiset tervehtivät ilolla Suomen valtiolliset oikeudet palauttanutta Venäjän väliaikaisen hallituksen manifestia. Keikyän kansakoululla revittiin Venäjän lipusta punainen osa, josta tehtiin punaisia vallankumousruusukkeita.
Kansalaisvapauksia rajoittaneet sotatilamääräykset kumoutuivat maaliskuun vallankumouksen seurauksena Suomessa. Sotatilan aikana vallitsi tiukka sensuuri ja lakot olivat olleet kiellettyjä. Vallankumouksen ensihuuman haihduttua etenkin kysymys järjestysvallasta muodostui vaikeaksi. Kansalaiskokouksen maaliskuussa valitsema järjestystoimikunta koostui porvareista ja sosiaalidemokraateista, joilla oli toimikunnassa enemmistö. Toimikunta vaati Venäjän valtaa palvelleen nimismies Mathias Caloniuksen erottamista, mihin myös kunnanvaltuusto yhtyi. Nimismies katsoi muutaman viikon kuluttua parhaaksi lähteä paikkakunnalta. Samalla järjestyksenpito siirtyi valtiovallan alaiselta poliisilta paikallisille asukkaille.
Huittisten elintarvikelautakunnassa työväenliikkeen edustajien määrä nousi yli puoleen keväällä 1917. Lautakunnan tehtävä oli vaikea. Se pyrki aluksi toimimaan sovinnollisesti talollisten kanssa. Lautakunta korosti viljantuottajille yhteistyön tarpeellisuutta. Viljan takavarikot alkoivat kesäkuussa uuden elintarvikelain nojalla. Ne sujuivat ilman suuria ristiriitoja.[i]
Työväenliikkeen vetovoima kasvaa
Työväenjärjestöjen toiminta sai uutta voimaa Oskari Tokoin johtaman senaatin muodostamisesta huhtikuussa 1917. Huittisissakin työväenyhdistysten jäsenmäärä nousi suurlakon nostattaman innostuksen tasolle. Yhdistysten vaikutuspiirissä oli lisäksi suuri joukko muita huittislaisia. Työväenjärjestöihin liittyi vuoden 1917 aikana runsaasti väkeä, jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta järjestötoiminnasta. Johtajina toimivat aluksi pääosin ennen maaliskuun vallankumousta toiminnassa mukana olleet miehet. Heidän rinnalleen alkoi kuitenkin tulla uusia henkilöitä, joiden siteet paikkakunnan muuhun kunnalliselämään ja yhdistystoimintaan olivat heikommat kuin pitkään työväenjärjestöissä toimineilla.
Yksi työväestön voimannäytteistä oli vappumarssi, jolle osallistui Huittisissa 800 henkeä ja juhlapaikalle oli yleisöä 1 200. Keikyässä marssijoita oli 520. Vappuna oli siten liikkeellä viidennes pitäjän väestöstä. Uudet jäsenet olivat leimallisesti työväestöä. Torpparien into liittyä työväenjärjestöihin oli huomattavasti vähäisempi. Osa vanhemmista vuokraviljelijöistä etääntyi vaaliuurnillakin Alapuron tulkinnan mukaan työväenliikkeestä – he odottivat ennen kaikkea Tokoin senaatin ohjelmaan kuuluneen torpparivapautuksen toteutumista.[ii]
Työväestön toimintaa suuntasi myös maaliskuun vallankumouksen jälkeen kasvanut itsetietoisuus ja halu päästä päättämään kunnallisista asioista. Eduskunta oli hyväksynyt siirtymisen kunnalliseen demokratiaan 1908, mutta se ei ollut toteutunut. Kesällä 1917 eduskunta sai päätökseen kunnallislakien käsittelyn. Lait jäivät kuitenkin vahvistamatta, kun eduskunta hajotettiin valtalain kaaduttua. Työväenliike ei päässyt täydellä voimallaan mukaan kunnalliseen päätöksentekoon, mikä herätti tyytymättömyyttä ja kiristi ilmapiiriä.
Pula kiristää ilmapiiriä vuoden aikana 1917
Elintarvikkeiden puute, keinottelu ja työttömyys vaikeuttivat yhä enemmän elämää vuoden 1917 aikana. Huittislaisista 31 prosentilla oli leipäkortit joulukuun 1917 alussa. Säännöstely oli kuntien vastuulla, ja Huittisissa sitä johtivat talolliset, jotka olivat myös tuottajia. Tämä lisäsi epäluuloa säännöstelyn oikeudenmukaisuutta kohtaan. Työväenliikkeen yhdeksi tavoitteeksi muodostui pääseminen vahvemmin mukaan toteuttamaan säännöstelyä.
Työväenjärjestöjen Lauttakylän torilla ja Keikyässä järjestämät joukkokokoukset vaati 29. heinäkuuta 1917 elintarvikelautakunnan hajottamista ja korvaamista uudella, pääosin työväen edustajista kootulla. Kunnanvaltuusto ei tähän suostunut. Työväestön ja talollisten kunnallinen yhteistoiminta jatkui kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta. Kunnanvaltuustoon valittiin lisää sosiaalidemokraatteja.
Keikyässä eteni vuoden 1917 aikana kunnallishallinnon perustaminen. Uuden kunnan oli määrä irrottautua Huittisista vuoden 1918 alussa. Keikyän tulevan kunnallislautakunnan jäseniksi valittiin kolme sosiaalidemokraattia ja kolme porvaria. Kunnallisista luottamustehtävissä toimineiden talollisten toimintaa leimasikin halu tehdä yhteistyötä työväenliikkeen kanssa sisällissotaan saakka.[iii]
Maatyöväki järjestäytyy ammatillisesti toukokuussa 1917
Työväestölle tärkeimpiä olivat 1917 elintarvike-, palkka- ja työaikakysymykset, jotka kietoutuivat toisiinsa. Se ryhtyi ajamaan vaatimuksiaan työnantajia painostamalla. Samalla ammatillinen järjestäytyminen laajeni Suomessa vuonna 1917 merkittävästi ja ulottui myös maaseudulle. Huittisissa alkoi toimia kaksi maa- ja sekatyöväen ammattiosastoa ja Keikyässä toimineet teollisuustyöntekijöiden osastot saivat lisää jäseniä.
Kahdeksan tunnin työpäivä yleistyi teollisuudessa jo keväällä 1917 lakkojen vauhdittamana. Myös maataloustyöväestö alkoi ajaa lakoilla kahdeksan tunnin työaikaa. Huittisissa maatyöväen asialle ryhtynyt Keikyän tehdas- ja sekatyöväen ammattiosasto liittyi lakkorintamaan ja sai vaatimuksensa läpi. Pääosassa Huittista osapuolet etsivät neuvotteluratkaisua. Sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö ja Huittisten maamiesseura kutsuivat toukokuun puolivälissä koolle kansalaiskokouksen käsittelemän työehtoja. Puhetta johti eduskunnan elintarvikevaliokuntaa johtanut SDP:n kansanedustaja Oskari Leivo, joka oli lähtöisin paikkakunnalta. Leivo suositti ulkomaisten kokemusten pohjalta sekä maataloustyönantajille että -työntekijöille järjestäytymistä.
Lauttakylässä alkoi toimia toukokuussa maatyöväen ammattiosasto ja myös maataloustuottajat perustivat paikallisosaston kesäkuussa. Sopua työajasta ei kuitenkaan löytynyt. Maataloustuottajille olisi sopinut kahdeksan tunnin työaika vuotuisena keskiarvona. Kesällä työaika olisi ollut pidempi ja talvella lyhempi. Tätä linjaa kannatti myös Oskari Leivo ja sosiaalidemokraattinen puolue laajemminkin. Ratkaisu ei kelvannut maaseudun työväestölle. Uusi maatalouslakkojen aalto alkoi heinäkuun alussa. Huittisten maatyöväki ja maanvuokraajat päättivät liittyä siihen 12. heinäkuuta.[iv]
Heinäkuun 1917 Maatalouslakko johtaa kahakkaan meijerillä
Maatalouslakon toisena päivä tapahtui Huittisten osuusmeijerillä välikohtaus, joka herätti valtakunnallista huomiota. Meijerin johtokunta oli valmis myöntymään lakkolaisten vaatimaan tuotannon keskeyttämiseen. Osa osakkaista halusi kuitenkin jatkaa voin kirnuamista. Uusi vt. nimismies Leopold Öller lupasi yhdessä eläinlääkäri John Engdahlin kanssa huolehtia, että työrauha meijerillä säilyy. Erityisen aktiivisesti toimi Engdahl, joka järjesti lakon alettua meijerin turvaksi kymmenkunta miestä.
Ensimmäisenä lakkopäivänä meijerille kerääntyi lakkolaisia, jotka kuitenkin lähtivät sanaharkan ja nahistelun jälkeen pois, mutta uhkasivat palata seuraavana aamuna suuremmalla joukolla. Öller ja Engdahl saivat tehtäväkseen kerätä lisävoimia. He kehottivat isäntiä tulemaan varhain aamulla aseistettuina meijerille. Toisena lakkoaamuna pidetyssä kokouksessa osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja vaati meijeriä suljettavaksi, jotta väkivaltaisuuksilta vältyttäisiin. Johtokunnan jäsenten enemmistö kannatti eräiden muiden läsnäolijoiden kanssa tiukkaa linjaa. He päättivät estää lakkolaisten pääsyn meijerille. Seurasi yhteenotto, jossa aseena olivat aluksi kivet, halot ja polkupyörän ketjut. Kahakka päättyi kahdeksaan laukaukseen, jotka meijeriä puolustaneet miehet ilmeisesti ampuivat. Lakkolaisista puolentusinaa haavoittui, isännistä yksi sai vammoja.
Lakkolaiset pakenivat mukanaan heidän käsiinsä joutunut nimismies, joka pantiin arestiin omaan virkahuoneeseensa. Myöhemmin päivällä lakkolaiset pidättivät kahdeksan muuta meijeriä puolustanutta miestä ja veivät heidät seuratalo Karhulaan. Turun ja Porin läänin vt. kuvernööri Mikko Collan vaati kahakasta tiedon saatuaan nimismiehen vapauttamista, mikä tapahtuikin. Venäjän armeijassa maaliskuuhun 1917 komppanianpäällikkönä palvellut Collan määräsi Loimaan vt. kruununvoudin ja Tyrvään nimismiehen kuulustelemaan kahakan osapuolia. Lakkokomitean vaatimuksesta sen edustaja oli paikalla kuulusteluissa. Kuulustelujen jälkeen pidätettyjä säilytettiin yön ajan lakkolaisten vartioimina. Kuvernööri Collan saapui paikalle 14. heinäkuuta, samoin senaatin edustajakseen nimeämä kansanedustaja Oskari Leivo. Jatkokuulustelujen jälkeen kuvernööri, kruununvouti ja nimismies katsoivat, että pidätetyt on vapautettava, mihin lakkolaiset taipuivat.
Valtiovallan rooli oli kahakan selvittelyssä epäselvä. Lakkolaiset pidättivät vielä viranomaisten tultua paikalle lisää vastustajiaan ja saivat nimetä edustajansa mukaan kuulusteluihin. Porvareihin lukeutunut maaherra ja senaatin edustajana toiminut sosialisti edesauttoivat sovinnon syntyä, mutta varsinaisiin toimenpiteisiin tai kahakkaan osallisten vastuun selvittelyyn heidän osallistumisensa ei johtanut. Valtiolla ei ollut kesällä 1917 kunnollisia keinoja järjestyksen ylläpitoon. Kahakkaa ei käsitelty koskaan oikeudessa. Talvikäräjien oli määrä alkaa 5.4.1918, mutta tuolloin Huittinen oli punaisten hallinnassa. Vallan vaihduttua asiaan ei enää palattu.[v]
Oliko meijerikahakka sisällissodan ensimmäinen näytös?
Itse maatalouslakko päättyi lyhyeen. Huittisten maataloustuottajat tarjosivat sovintoa heti yhteenoton jälkeen ja lakkolaiset olivat valmiita neuvottelemaan. Maaherra Collan ja kansanedustaja Leivo olivat paikalla 14. heinäkuuta käydyissä neuvotteluissa. Niiden tuloksena kahdeksan tunnin työpäivä tuli voimaan maataloustöissä Huittisissa sekä talvella että kesällä. Risto Alapuron mukaan kahakka ja sen jälkeen löytynyt nopea sopu kertoivat siitä, miten valtiollisen järjestysvallan lamaantuminen voi johtaa väkivaltaisuuksiin, vaikka ristiriidat eivät ole jyrkkiä ja sovittamattomia.
Meijerikahakka oli Suomessa Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen ensimmäinen tapahtuma, jossa käytettiin ampuma-aseita yhteiskunnallisessa välienselvittelyssä. Kahakan vertauskuvallinen merkitys kasvoi heti suureksi. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan se osoitti porvariston voivan tarttua aseisiin etujensa puolustamiseksi. Sisällissodan jälkeen hävinneen punaisen Suomen näkemyksiä heijastelleessa luokkasotakirjallisuudessa Huittisten kahakka kuvattiin sodan ensimmäisenä näytöksenä. Kahakka ei kuitenkaan ollut Risto Alapuron mukaan väistämätön:[vi]
”Kun Huittisten meijerivälikohtaus on myöhemmin nähty kansalaissodan lähtölaukauksena, on ajateltu pitkäjänteistä porvarillista työväen nujertamissuunnitelmaa, joka kärjistyi 1918. Itse asiassa kahakka oli kansalaissodan alkusoitto aivan toisessa mielessä. Kuten kansalaissota laajemminkin, Huittisten välikohtaus suppeammin oli tulosta hallituksen repressiokyvyttömyyteen liittyvistä, monin tavoin satunnaisista seikoista. Se ei ollut väistämätön niin kuin ei kansalaissotakaan. Se ei perustunut pitkällisiin suunnitelmiin tai syviin ristiriitoihin.”
Työväenliikkeeseen kuuluneet saattoivat ”Oolannin sodan” sävelellä lauletun viisun sanoin. Siinä mainittu konstaapeli Johan Fredrik Malm oli 17 vuotta aiemmin toiminut työväenyhdistyksen sihteerinä.[vii]
”Huittisissa verilöylyn aloitti
herrat tohtorit, liikemiehet, kulassit,
sumffa raa, sumffa raa, sumffa rallalalei,
hurraa huh hei
Sehän oli herroilla meininki,
että lakkolaisten muijat saada leskiksi,
sumffa raa jne.
Herrat ne meijerillä ampuili,
että meijerin seinät ne kaikuili
sumffa raa jne.
Konstaapeli Malmikin konstin ties,
hän puolikkaalla tiilellä heitti kuin mies,
sumffa raa jne.”
Risto Alapuro näkee Huittisten meijerikahakassa tiivistyneen pienoiskoossa koko sotaan johtaneen prosessin. Porvaripuoli halusi palauttaa järjestyksen ja osittain myös sen perustana olleen yhteiskunnallisen tilanteen. Työväenliike koki puolustavansa jo saavuttamiaan uusia etuja ja valta-asemia.[viii]
Työväki pakottaa keväällä 1917 Äetsän tehtaan poliisin eroamaan
Vastakkainasettelu oli kiristynyt keväällä 1917 myös Äetsän tehtaalla, jonka toimintaan vaikutti sota-ajan korkeasuhdanteen loppuminen. Tehtaalaiset ryhtyivät lakkoon heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja vaativat palkankorotuksia. Huhtikuussa tehtaan omistanut Viljanen suostui kahdeksan tunnin työpäivään. Sen sijaan hän ei suostunut hyväksymään valtakunnallisesti neuvoteltua työehtosopimusta – kyse oli myös periaatteesta. Viljanen ei halunnut kelpuuttaa työntekijöiden järjestöä sopimuskumppaniksi.
Tehtaan työväki aloitti toukokuun puolivälissä uuden lakon. Samalla lakkolaiset pakottivat paikallisena poliisina toimineen K. Aallon eromaan. He takavarikoivat tehtaanjohdon omaksi poliisiksi leimautuneen Aallon aseet ja toimittivat ne Helsinkiin ”työ- ja sotilasneuvostolle”.
Huittisten kunnan nimeämät kunnalliset järjestysmiehet suhtautuivat Aallon erottamiseen eri tavoin. Sosiaalidemokraatit hyväksyivät lakkolaisten menettelyn. Porvarillisten järjestysmiesten mielestä Aalto olisi voinut jatkaa tehtävässään. Tapahtunut osoitti, miten heikolla pohjalla paikalliseen päätöksentekoon perustuva järjestysvalta oli. Tilanne oli Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen samanlainen koko Suomessa.[ix]
”Lainkunnioitus ja työrauha turvattava” – suojeluskunta alkaa muotoutua elokuussa
Kahakan tulkinnat vaikuttivat ilmapiiriin Huittisissa ja koko Suomessa. Porvarillisen näkemyksen mukaan Huittisten kahakkaan olivat syypäitä laittomuuden tielle lähteneet sosialistit. Meijeriä puolustaneet ja kahakan jälkeen nöyryytetyksi joutuneet kokivat kurittomuuden ja anarkian päässeen valloilleen. Päättäväiset vastatoimet olivat heidän mielestään tarpeen ”lainkunnioituksen ja työrauhan turvaamiseksi”. Satakunnan maanviljelijäin yhdistys päätti elokuun alussa 1917 perustaa Satakunnan Järjestyskunnan. John Engdahl osallistui sen perustamiskokoukseen Porissa.
Elokuun lopussa 1917 Huittisiin perustettiin Vartija-yhdistys ”suojelemaan jäsentensä henkeä ja omaisuutta ryöstöä, murtovarkautta ja muuta väkivaltaa vastaan”. Yhdistys palkkasi kuusi entistä poliisia järjestyksenpitäjiksi Lauttakylässä ja sen lähiympäristössä. Lokakuussa E. N. Setälän johtama senaatti teki heistä nimismiehen alaisia poliisikonstaapeleita, jotka saivat palkkansa Vartija-yhdistykseltä. Työväenliikkeen toimijat tulkitsivat poliisin ajavan ensisijassa porvarien etua. Vartija-yhdistys itsessään muuttui suojeluskunnaksi elo-syyskuun vaihteessa. Marraskuun suurlakon aikanakin Lauttakylä pysyi suojeluskunnan valvonnassa.
Eläinlääkäri John Engdahl (1874–1919) oli porvarien järjestäytymisen keskushahmo. Hän harjoitti myös laajaa liiketoimintaa piirieläinlääkärin virkansa ohella. Aseistautumista johtivat paikkakunnan virkamies- ja liikemieseliittiin kuuluneet. Talollisten osuus suojeluskuntalaisista oli tässä vaiheessa heidän lukumääräänsä nähden pieni. Osa talollisista ei halunnut lähteä mukaan suojeluskunnan toimintaan, mistä heitä arvosteltiin vapaussotamuisteluksissa. Talolliset kokivat Alapuron tulkinnan mukaan mahdollisen kahtiajaon seuraukset heille haitallisiksi.[x]
Punakaartit järjestäytyvät lokakuussa
Huittisten punakaartit järjestäytyivät Suomen Ammattijärjestön 20. lokakuuta antaman julistuksen jälkeen. Keikyällä järjestökaarti aloitti toimintansa työväenjärjestöjen toimikunnan perustamana marraskuun alussa. Lauttakylässä sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti perustaa kaartin 11. marraskuuta. Työväenjärjestöjen perustamien ”järjestökaartien” piti periaatteessa olla niiden valvonnassa. Jäsenten oli kuuluttava työyhdistykseen tai ammattiosastoon. Aseistettuina ne merkitsivät kuitenkin poikkeamista perinteisestä järjestäytymisestä.
Lauttakylässä kaartia johtivat pääosin 1917 työväenliikkeeseen kiinteämmin mukaan tulleet miehet, jotka olivat osallistuneet myös meijerikahakkaan. ”Ylipäällikkönä” toimi aluksi monttööri-räätäli Alvar Tammineva (s. 1869), joka oli palvellut Suomen sotaväessä. Kaarti aloitti harjoitukset VPK:n talolla. Suurlakon aikana Lauttakylässä ei sattunut yhteenottoja, vaikka paikkakunnalla toimivat sekä punakaarti että suojeluskunta.
Keikyässä kaartia johtivat pitempään työväenjärjestöissä toimineet miehet. Ilmapiiri oli kireämpi kuin Lauttakylässä. Suurlakkoa ennen työläiset joutuivat käsirysyyn tehtaan palkkaamien poliisien kanssa. Lakon aikana punakaartilaiset etsivät tehtaalta aseita yhdessä Kokemäeltä tulleiden venäläissotilaiden kanssa sekä Kiikan punakaartilaisten kanssa. Etsintä sujui rauhallisesti, mutta merkitsi kuitenkin ennen kokematonta tunkeutumista tehtaaseen. Suojeluskuntalaiset panivat merkille myös venäläissotilaiden kutsumisen punakaartien avuksi.[xi]
Yhteisö jakautuu kahtia syksyn 1917 aikana
Punakaartien järjestäydyttyä John Engdahl ryhtyi tehostetusti hankkimaan aseita suojeluskunnalle, joka sai tammikuun alussa käyttöönsä käsipommeja ja myöhemmin myös konekiväärin. Punakaarti ei onnistunut saamaan kunnollisia aseita yrityksistään huolimatta. Punakaartien jäsenmäärä ´joka tapauksessa kasvoi ja vuoden 1918 alussa Lauttakylässä siihen kuului noin 200 miestä.
Yhdistystoiminta jakautui Huittisissa kahtia syksyllä 1917. Työväenliike otti yksin johtoonsa VPK:n ja osuuskaupat, joissa oli tehty siihen asti yhteistyötä. Huittisten osuuskauppa liittyi lokakuussa sosiaalidemokraattien perustamaan Kulutusosuuskuntien Keskusliittoon ja erosi marraskuussa Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnasta. Jälkimmäinen päätös sai porvarilliset jäsenet jättämään osuuskaupan. Työläisjäsenten vuoden 1917 aikana tapahtunut liittyminen muutti osuuskaupan voimasuhteita. Marras-joulukuussa VPK siirtyi yksinomaan sosiaalidemokraattien johtoon. Sen talosta tuli työväenjärjestöjen tukikohta. VPK:n johtoon nousi Kusti Lindqvist, jonka asemaa työväenliikkeen vaikutusvaltaisimpana johtajana valinta korosti.
Kaartien perustaminen oli sidoksissa työväenliikkeen vaikutusvallan heikkenemiseen syksyllä 1917 valtakunnallisella tasolla. Paikallisesti työnväenyhdistyksillä oli lukuisissa kunnissa luja ote. Asemien menettäminen valtakunnanpolitiikassa sai tarttumaan entistä tiukemmin paikalliseen valtaan, jota työväenliike ei kuitenkaan päässyt käyttämään haluamassaan laajuudessa. Tämä kärjisti vastakkainasettelua vasemmiston ja porvarien välillä.[xii]
Kireästä ilmapiiristä huolimatta aseellista yhteenottoa ei pidetty vuoden 1918 Huittisissa väistämättömänä. Lauttakylä-lehden päätoimittaja Heikki Rantala näki vuoden alkaneen ”varsin valoisilla toiveilla”, kun vuosisatainen unelma vapaudesta oli toteutumassa. Talolliset olivat valmiita työttömyyttä lievittäviin toimiin. Yhdistys- ja iltamaelämä jatkui, ja Keikyällä työväenyhdistys vuokrasi entiseen tapaan taloaan porvarillisille yhdistyksille myös vuoden 1918 puolella.
Ensimmäiset aseelliset yhteenotot eri osapuolten välillä tapahtuivat Huittisissa 22. ja 23. tammikuuta. Tapahtumat saivat alkunsa. kun Keikyän punakaartilaiset pidättivät yhdessä muutaman venäläissotilaan kanssa entisen venäläissotilaan sekä paikallisen talollisen, jonka palveluksessa sotilas oli ollut. Yöllä Huittisista saapunut suojeluskuntalaisten ryhmä vapautti pidätetyt ja piti parikymmentä miestä työväentalolla aamupäivään asti vartioituna.
Tilanne laukesi ilman verenvuodatusta. Vielä tämän jälkeenkin Huittisissa valmistauduttiin kunnallisvaaleihin, jotka oli määrä pitää maaliskuussa. Vaaleja varten nimettiin vaalilautakunnat heti suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten yhteenoton jälkeen.[xiii]
Vallankumous tavoittaa Huittisen helmikuun alussa 1918
Työväen vallankumous saapui Risto Alapuron mukaan Huittisiin 4. helmikuuta. Sisällissodan alussa Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa. Valta vaihtui, kun sekä Porista että Punkalaitumen suunnasta tuli taajamaan punakaartilaisia, joka ajoi suojeluskuntalaiset pakoon. Taisteluita ei käyty, mutta VPK:n talolle majoittuneet porilaiset punakaartilaiset surmasivat kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin. Punkalaitumelta tullut osasto tappoi tilallisen pojan Kustaa Keskitalon. Punakaartilaiset ampuivat vahingossa myös yhden oman miehen. Äetsään tuli helmikuun alussa Tampereelta kaartilaisia, jotka veivät tehtaalta kankaat.
Huittisten kunnanvaltuusto oli kokoontunut lähes normaalisti 2. helmikuuta, jolloin kokoukseen osallistuivat myös työväenliikkeen edustajat yhtä lukuun ottamatta. Valtuusto yritti pitää kokouksen myös 11. helmikuuta porvarillisen puheenjohtajansa Verner Väinölän johdolla, mutta se ei ollut päätösvaltainen. Samoin kävi maaliskuussa. Paikallishallinnon otti hoitoonsa sosiaalidemokraattien nimeämä seitsenjäseninen kunnallinen valtuuskunta, jota johti Kusti Lindqvist. Valtuuskunta jopa pyysi kunnallislautakunnan esimiehenä toiminutta rusthollari F.O. Juuselaa jatkamaan tehtävässään kunnallisvaaleihin asti.
Punainen hallinto pyrki välttämään jyrkkää vastakkainasettelua talollisten kanssa. Elintarvikevarastojen tarkastukset johtivat kuitenkin ristiriitoihin talollisten kanssa. Kiistoja käsitteli vallankumousoikeus, jonka nimitti muodollisesti sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö, mutta käytännössä jäsenet valitsi punakaarti. Oikeutta johti Kusti Lindqvist ja syyttäjänä toimi Adalbert Sevón. Pääosa syytteistä koski elintarvikkeiden piilottamista ja suojeluskuntayhteyksiä. Osa syytetyistä lähetettiin tuomittavaksi Tampereella tai Helsinkiin. Mylläri Reinhold Erkkilä tuomittiin viljan kätkemisestä ja valkokaartiin kuulumisesta puolentoista vuoden vankeuteen. Erkkilä passitettiin Turun lääninvankilaan ja hänen myllynsä takavarikoitiin.[xiv]
Punakaarti määrää komennon huhtikuun puoliväliin
Todellista valtaa Huittisissa käytti noin 500 miehestä koostunut punakaarti, jonka hallinnon muodostivat esikunta, muonituskomitea ja elintarviketarkastajat. Kaartissa oli viis komppaniaa, joista yksi oli muodostettu Keikyässä. Miehistä vain osa oleskeli paikkakunnalla, toiset osallistuivat taisteluihin ja palasivat sen jälkeen jonkin ajan kuluttua Huittisiin. Likikään kaikki eivät kuitenkaan käyneet lainkaan rintamalla. Huittislaisia punakaartilaisia kaatui taisteluissa 28. Valkoisten vastaava luku oli yhdeksän.
Kaartia komensi Kusti Lindqvist ja sen rahastonhoitajana toimi kauppakoulun käynyt Heikki Mikkola. Samat miehet johtivat vallankumousoikeutta ja kunnallista valtuuskuntaa. Osa vanhoista aktiiveista jättäytyi kokonaan tai osittain syrjään kumoushallinnosta.
Punakaartin esikunta otti käyttöönsä John Engdahlin talon, jota suojeluskunta oli käyttänyt tukikohtanaan ennen kuin oli joutunut pakenemaan. Kkaartin aseistus oli vaatimaton. Sillä oli käytössään jonkin verran uusia venäläisiä ja vanhoja japanilaisia sotilaskiväärejä sekä kaksi Maxim-konekivääriä. Kaartilaisten ydinjoukko koostui työväenjärjestöjen jäsenistä. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet siihen liittyä ja miehiä ilmeisesti pakotettiin mukaan huhtikuussa. Osa liittyi kaartiin saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Kaarti maksoi palkkaa sekä jakoi ruokaa ja vaatteita.[xv]
Punaisten valtakauden arkea
Kaarti valvoi huittislaisten liikkumista ottamalla käyttöön kulkuluvat, joita tienristeyksiin ja silloille sijoitetut vartiomiehet tarkastivat. Erityistarkkailussa olivat suojeluskunnan kannattajiksi tiedetyt, joiden luona kaartilaiset suorittivat kotietsintöjä ja aseiden takavarikkoja. Neljä taloa kaarti julisti menetetyksi suojeluskuntayhteyksien vuoksi valtiolle. Noin 30 talollista joutui antamaan kunniansanan, ettei toimisi enää työväestöä vastaan. Talollisille oli erityisen vastenmielistä osallistua punakaartin muonitukseen ja huoltoon. Väkivallan uhka oli läsnä. Punakaartilaiset surmasivat vallanvaiheen jälkeen vielä kaksi huittislaista.
Valkoisten puolelle hakeutui punaisen hallinnon aikana noin 70 huittilaista. Pääosa suojeluskunnan toimintaan osallistuneista piileskeli pitäjän syrjäkulmilla tai odotteli tilanteen kehittymistä kotonaan. Jumalanpalvelukset toimitettiin ja kaupat olivat auki. Huittisten ja Keikyän meijerit toimivat. Myös Äetsän tehtaan toiminta jatkui työntekijöiden voimin.
Risto Alapuro arvioi, että kumous ei ehtinyt muuttaa perinpohjaisesti Huittisten yhteiskunnallisia suhteita. Punakaartin vallanotto oli luonteeltaan sota-ajan väliaikaistoimi. Suurta vallankumousintoa ei esiintynyt, vaan valta siirtyi punaisille yllättäen. He yrittivät käyttää valtaa osin kunnallisen demokratian rakenteiden pohjalta.
Toteutuneessa muodossaan kumous asettuikin Alapuron tulkinnan mukaan modernin yhteiskunnan muotoutumisen jatkumoon, vaikka vallanotto tapahtui väkivaltaisesti. Huittisissa ei ollut niin syvää tyytymättömyyttä, että se itsessään olisi johtanut vallankumoukseen. Valtaosa työväenjärjestöissä toimineista yhtyi kuitenkin vallankumoukseen, joka muutti peruuttamattomasti yhteisön ilmapiiriä ja loi uuden asetelman. [xvi]
Valkoiset rankaisevat kapinallisia ankarasti keväällä 1918
Punaisten valtakausi päättyi huhtikuun puolivälin jälkeen. Pako Porin rintamalta alkoi 11. huhtikuuta. Ensin Huittisten kautta kulki naisia, lapsia ja vanhuksia. Pakenevat punakaartilaiset ehtivät paikkakunnalle 16. ja 17. huhtikuuta. He aiheuttivat sekasortoa ja pakokauhua pakko-otoillaan. Osa asukkaista pakeni metsiin ja syrjäkulmille. Punaiset lähtivät 18. huhtikuuta. Sitä ennen he tuhosivat Lauttakylään kokoamiaan elintarvikkeita ja muita varastoja, sytyttivät tulipaloja sekä upottivat höyryveneen ja lautan. Äetsän tehtaan varastot vietiin ja sen koneita rikottiin. Osa paikallisista punaisista jäi odottamaan, mitä valkoisten tultua tapahtuu. Heidän joukossaan oli punaisten johtaja Kusti Lindqvist.
Valkoiset ottivat Lauttakylän valvontaansa 20. huhtikuuta. Rankaisutoimet alkoivat lähes välittömästi. Ensimmäisten teloitettujen joukossa oli kaksi elintarviketarkastajana toiminutta punakaartilaista. Punakaartin päällikkönä toiminut Kusti Lindqvist joutui ammutuksi toukokuun puolivälissä. Heikki Mikkola sai syyskuussa 1918 kuolemantuomion valtiorikosoikeudessa ja ammuttiin Lahdessa. Hänen vaimonsa Amanda oli ammuttu jo toukokuun alussa pakomatkallaan Hauholla. Useita muita Huittisten punaisten johtajia jäi kiinni pakomatkalla ja teloitettiin.
Risto Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä työväenliikkeen kannattajia teloitettiin sisällissodan jälkeen yhteensä 48. Huittisissa tuomioista päätti Satakunnan rintamaoikeus, joka kokoontui punakaartien päämajanaan pitämällä VPK:n talolla. Keikyässä tutkijalautakunta piti kokouksensa Äetsän tehtaalla.
Huittisiin tuotiin useita satoja punaisia myös lähipitäjistä. Vankeja ja heidän perheenjäseniään oli jopa 700–800. Alapuro arvioi, että Huittisissa olisi teloitettu yhteensä 120–150 punaista. Teloitusryhmät koostuivat sekä huittislaisista että vieraspaikkakuntalaisista. Viimeiset kolme teloitusta tapahtuivat 23. toukokuuta. Vankileireillä kuoli noin 150 henkilöä. Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä punaisia uhreja oli yhteensä 230.[xvii]
Sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan itsenäistymisvaiheissa kuoli väkivaltaisesti tai vankileirillä yhteensä 200 henkilöä.[xviii] Sodasta johtuneet kuolemat vaikuttivat osaltaan siihen, että kuolleiden lukumäärä ylitti vuonna 1918 syntyneiden määrän Huittisissa 152:lla ja Keikyällä 43:llä henkilöllä.[xix] Kuolleisuutta kasvatti osaltaan espanjantauti.
Vallankumouksen vastavoimat ottavat lujan otteen
Huittisissa tapahtui huhtikuussa 1918 Alapuron tulkinnan mukaan vastavallankumous. Lauttakylä-lehti kirjoitti ensimmäisessä sodan jälkeen ilmestyneessä numerossaan kotien ja isänmaan vapautuneen ”pimeyden voimien tuhoavasta vallasta”, jota olivat käyttäneet ”oman paikkakunnan punaryssät”. Kapina näyttäytyi valkoisten tulkitsemana käsittämättömänä toimintana, jossa osa kansasta oli ikään kuin noussut kapinaan itseään vastaan. Tapahtuneen saattoi selittää vain tulkitsemalla kapinallisten irtautumisella Suomen kansasta. He eivät olleet enää suomalaisia, vaan venäläisiltä vallankumoustartunnan saaneita kapinallisia, jotka pyrkivät perustamaan myös Huittisiin hirmuvaltaan perustuneen bolsevikkihallinnon. Tämä oikeutti kovat rankaisutoimet.
Sisällissodan jälkeen osa valkoisista halusi kitkeä yhteiskunnasta kaiken vasemmistolaisuuden juuriaan myöten. Huittisiin perustettiin vuoden 1918 lopussa orpokoti punaorvoille, joista oli määrä kasvattaa isänmaallisia kansalaisia. Kirkkoherra G. W. Stenroosin mielestä punaorpoja ei ollut hyvä jättää äitiensä hoitoon. Heidän oli saatava kasvatusta, joka ei ”lietsonut vihan ja raakuuden tulta”, vaan juurrutti ”rakkautta Jumalaan, isänmaahan ja kansalaisiin”. Naisyhdistyksen puheenjohtaja Ida Vemmelpuu näki, että orpokoti auttoi yhteiskuntaa välttymään ”myrkyttävältä ja alasrepivältä ainekselta” ja kasvattamaan lapsesta terveen kansansa jäsenen.
Suojeluskunta aloitti toimintansa Huittisissa heti sisällissodan jälkeen. Se käytti laajaa valtaa – kuulusteli punaisia, vartioi vangittuja ja tarkkaili paikkakunnan ilmapiiriä. Suojeluskunta sai sodan jälkeen varauksettoman porvarillisen kannatuksen. Esikunta koostui talollisista, jotka olivat suhtautuneet suojeluskuntaan varauksellisesti ennen sisällissotaa. Kunta ryhtyi tukemaan suojeluskunnan toimintaa. Elokuussa suojeluskuntatoiminta muuttui asetuksen nojalla viralliseksi toiminnaksi. Huittisissakin järjestö ulotti toimintansa koko pitäjään ja alkoi järjestää aseellisia harjoituksia. Aseet kerättiin pois muilta kuin suojeluskuntalaisilta ja erityisluvan saaneilta.
Suojeluskunta vaikutti ratkaisevasti siihen, että sosiaalidemokraatit eivät saaneet osallistua tammikuussa 1919 kunnallisvaaleihin. Sen sijaan Keikyässä sosiaalidemokraatit olivat mukana vaaleissa. Huittisten Suojeluskunta hyväksyi pari viikkoa ennen kunnallisvaaleja kokouksessaan julistuksen, joka koski myös maaliskuun 1919 eduskuntavaaleja. Sen mukaan jokainen suojeluskuntatoiminnan ulkopuolelle jättäytyvä ”merkitään punakaartilaisina luetteloihin, koska he toimettomuudellaan avustavat väkivaltaisia pimeitä voimia”. Suojeluskunta paikallisesti oli yhtä aikaa vapaaehtoinen kansalaisjärjestö ja valtiovallan toimielin, jossa yhdistyivät uudella tavalla sotilaallisuus ja kansainvaltaiset periaatteet. Sen yhteydet porvarillisesta itsekasvatuksesta aiemmin huolehtineeseen nuorisoseuraan muodostuivat läheisiksi.[xx]
Maltilliset mielipiteet saavat lisää tilaa 1919 alkaen
Vuoden 1919 aikana suojeluskunta muuttui maltillisemmaksi yleisporvarilliseksi järjestöksi, jonka esikuntaan kuuluivat edustajat paikkakunnan tärkeimmistä porvarillisista järjestöistä. Syksyllä 1919 järjestössä oli 202 toimivaa ja 50 kannattavaa jäsentä. Lisäksi Huittisissa alkoi toimi Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Aktiiviset suojeluskuntalaiset olivat ottaneet johtoonsa VPK:n ja Huittisten osuuskaupan jo vuonna 1918. VPK puhdistettiin sisällissodan jälkeen lähes kokonaan työväenliikkeen aktiiveista. Muutamat jäivät mukaan ”tehtailijoina”.
Suojeluskunnasta tuli Huittisten maailmansotien välisen ajan keskeisin kansalaisjärjestö. Vuonna 1932 siihen kuului 470 jäsentä. Jäsenistö koostui talollisväestöstä sekä sivistyneistöstä ja liike-elämän johtotehtävissä toimineista. Työmiehiä, pientilallisia ja muita oli vain noin kymmenes suojeluskuntalaisista. Samantapainen oli myös Keikyän suojeluskunnan koostumus. Paikallisesti suojeluskunta muodosti kiistattoman voimatekijän, jonka rinnalla työväenliike jäi toisen luokan toimijaksi. Suojeluskunta harjoitti poliittista valvontaa ja antoi lausuntoja asevelvollisten sekä työnhakijoiden luotettavuudesta. Etsivä keskuspoliisi pyysi usein suojeluskunnalta apua poliittisessa valvonnassa.
Suojeluskunnan hyväksymä isänmaallisuus oli aluksi ahdasrajaista. Isänmaan oli pidettävä rivinsä tiiviinä sisäisten ja ulkoisten uhkien varalta. 1920-luvulla Länsi-Suomen kansanopiston johtaja J. E. Tuompo arvosteli epäsuorasti tiukkaa linjaa. Hän piti tärkeänä kansan sivistystason nostamista. Tuompon mukaansa kansansivistyksen vähäisyys oli osasyynä punakaarteihin liittymiseen. Osavastuu sivistyksen vaillinaisuudesta kuului Tuompon mukaan lukeneistolle ja kansalliselle eliitille, joka ei ollut myöskään pyrkinyt esimerkiksi ratkaisemaan torpparikysymystä. Kanta oli sovittelevampi kuin tiukan oikeistolainen. Tuompo edustikin maalaisliittolaista näkemystä, joka samalla arvosteli epäsuorasti eliittiä. Talonpojat näyttäytyivät kansaa lähempänä olevana voimana.
Suojeluskuntalaisuudesta tuli nuoren tasavallan selkäranka. Sen käytännönläheinen toiminta ohjelma näyttäytyi maailmansotaa ja itsenäistymistä edeltäneen aikakauden ihanteellisuuden vastakohtana. Suomen tulevaisuus vaati sisäistä lujuutta, sotilaallisuutta ja urheilullisuutta. Ilmapiirin muutos vaikutti myös nuorisoseuraan, joka korosti toiminnassaan nuorison kasvattamista ”siveellisesti voimakkaaksi, ihmisinä ja kansalaisina kunnollisiksi, oikein ajatteleviksi, syvästi tunteviksi ja tarmokkaasti toimiviksi”. Urheilun merkitys kansalaiskasvatuksessa korostui. Suojeluskunnassa toimintansa aloittaneet urheilunharrastajat perustivat 1923 urheiluseura Lauttakylän Lujan. Urheiluseuran ja suojeluskunnan läheistä suhdetta kuvaa se, että rakensivat yhdessä VPK:n kanssa urheilukentän Lauttakylään.[xxi]
Huittisten ilmapiiriä kuvaa 1920–1930-luvuilla yleisporvarillisuus. Paikkakunnalla toimineet eri puolueiden paikallisosastot aktivoituivat vaalien alla. Edistyspuolueen ja kokoomuksen paikallisosastojen toiminta alkoi 1919. Seuraavana vuonna perustettiin maalaisliiton osasto. Myös viljelijöiden tuotannollinen yhteistyö tiivistyi. Huittisten maataloustuottajien puheenjohtajasta Kalle Kirrasta tuli maalaisliiton kansanedustaja 1922.[xxii]
Kamppailu vasemmistolaisuuden suunnasta 1920-luvun alussa
Työväenliikkeen sisällissodan seurauksena alkanut toimintakielto päättyi maailmansodan voittaneiden ympärysvaltojen vaatimuksesta 1919. Työväenyhdistykset pääsivät aloittamaan toimintansa osin toukokuussa 1919 ja osin syksyllä. Joulukuussa 1919 sosiaalidemokraatit pääsivät myös Huittisissa osallistumaan kunnallisvaaleihin.
Alkuinnostus oli suuri. Vappujuhliin 1920 osallistui 300 henkeä. Työväenyhdistysten toiminta lamaantui kuitenkin 1920-luvun kuluessa. Toiminta jatkui Keikyässä, mutta hiipui Huittisissa. Sisällissodan herättämä katkeruus ei muodostanut paikkakunnalla kestävää pohjaa toiminnalle. Osaltaan lamaantumiseen vaikutti porvarillisen leirin vahvuus.
Työväenliikkeeseen vaikutti myös jako sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Osa työväenyhdistyksistä liittyi Suomen sosialistiseen työväenpuolueeseen tai oli ainakin lähellä sitä. Työväenliikkeen vasen laita sai jalansijaa erityisesti Huittisten eteläosassa. Puolueeseen liittyi kaksi työväenyhdistystä ja Loimarannan erosi SDP:stä. Kaksi sosialistiseen työväenpuolueeseen liittynyttä yhdistystä lakkautettiin jo 1924 ja 1926. Sosiaalidemokraateista irtautunut Loimarannan työväenyhdistys jatkoi toimintaansa 1930-luvun alkuun saakka, jolloin se lakkautettiin kommunistilakien nojalla. Yhdistys yritti turhaan välttää lopettamisen liittymällä uudelleen sosiaalidemokraatteihin. Työväentalo suljettiin 1931 ja myytiin joitakin vuosia myöhemmin pakkohuutokaupalla.
Kommunisteja kannattaneiden yhdistysten jäsenistö koostui pääosin maatyöväestöstä. Vuoden 1924 eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi pääsi työväen ja pienviljelijöiden listoilta kauppakoulun käynyt Svante Vuorio. Yhdistystä johti 1920-luvun alussa Kalle Virta, jotka toiminut 1917 maatalouslakon aikana lakkokomitean puheenjohtajana ja johdattanut lakkolaisjoukon meijerille väkivaltaisin seurauksin. Yhdistyksen aktiiveihin kuulunut Evert Molander oli haavoittunut kahakassa. Virta toimi myös maatyöväen ammattiosaston puheenjohtajana. Loimarannan yhdistykseen kuului lisäksi entisiä punakaartilaisia.[xxiii]
Työväenyhdistys kituu Lauttakylässä
Lauttakylän työväenyhdistyksen toiminta käynnistyi kituliaasti sisällissodan jälkeen. Yhdistyksen johtohenkilöt olivat toimineet keskeisissä tehtävissä kapinan aikana. Suuri osa heistä menetti rankaisutoimissa henkensä. Henkiin jääneet yhdistyksen toimijat saivat vankeustuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa. Yhdistyksen toiminta ei yltänyt vilkkaimmillaankaan likikään samalle tasolle kuin ennen sisällissotaa ja keskeytyi kokonaan 1920-luvulla. Elvytysyritys vuosikymmenen lopulla jäi tuloksettomaksi.
Lauttakylän työväenyhdistys virkosi vasta 1937 punamultayhteistyön alettua. Yhdistys otti hoitoonsa muun muassa punaisten haudan, jonne pystytettiin välirauhan aikana muistomerkki. Jatkosodan jälkeen kommunistit saivat oikeuden toimia julkisesti. Kommunistien ja vasemmistososialistien perustama Suomen kansandemokraattinen liitto nousi 1945 Huittisten suurimmaksi puolueeksi. Puolueeseen liittynyt Lauttakylän työväenyhdistys otti jäsenikseen ne suojeluskuntaan kuuluneet, jotka esittivät julkisen anteeksipyynnön. Yhdisti järjesti myös punaisten muistojuhlan.[xxiv]
Keikyän työväenyhdistyksen toiminta jatkui sisällissodan jälkeen. Suuntariita repi yhdistystä, joka pysyi kuitenkin sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Äetsän tehdas siirtyi porilaisen Rosenlew & Co:n omistukseen heti sodan jälkeen. Tehtaan toiminta loppui 1930. Vasemmistososialistit yrittivät tuloksetta vallata työväenyhdistyksen ja kutomotehtaan ammattiosaston 1921. Nuoriso-osaston he saivat hallintaansa, mikä johti 1923 yhdistyksen lakkauttamiseen kommunistisena. Sosiaalidemokraattien hallussa säilynyt työväenyhdistys vakiinnutti asemansa ja kykeni jatkamaan toimintaansa myös lapualaisvuosina. Sosiaalidemokraatit saivat enemmistön Keikyän kunnanvaltuustoon jo 1920 ja sen puheenjohtajana toimi SDP:n Vilho Pohja lähes koko 1920-luvun. Keikyässä toimi myös työväen urheiluseura Yritys. Keikyälle muodostuikin selväpiirteinen työväenkulttuurin yhteisö, jonka jäsenet harrastivat näyttelemistä ja urheilua yhdessä ja kävivät ostoksilla Osuusliike Kansan sivumyymälässä.
Sosiaalidemokraattien toiminnassa korostui Huittisissa vaalikannatuksen varmistaminen. Kunnallinen demokratia siirsi osaltaan toimintaa työväenyhdistyksistä kunnallisiin toimielimiin. Vasemmistolaiset toimivat kunnallispolitiikassa. Vuonna 1919 sosiaalidemokraatit saivat 8 valtuustopaikkaa 17:sta ja 1922 vasemmisto saavutti enemmistön valtuustopaikoista. Tämän jälkeen sosiaalidemokraateilla oli vahva vähemmistöryhmä. Työväenliikkeelle tärkeä oli myös 1919 perustettu Työväen osuusliike Kansa, jossa oli vuoden lopussa jo 350 jäsentä.[xxv]
Torpparivapautus synnyttää lähes 600 pientilaa
Keväästä 1919 alkaen toteutunut torpparivapautus ja 1920-luvulla säädetyt asutuslait vähensivät omalta osaltaan työväenliikkeen kannatusta. Maanvuokraajista tuli pientilallisia, joista osa siirtyi äänestämään maalaisliittoa ja toimimaan porvarillisissa pienviljelijäyhdistyksissä. Torpparivapautus toteutui Huittisissa nopeasti. Vuonna 1919 alkoi toimia kolme vuokralautakuntaa aikaisemman yhden asemasta. Lautakunnat käsittelivät vuoden 1921 loppuun mennessä lähes kaikkien lunastukseen oikeutetun 160 torpan ja 420 mäkituvan tilanteen. Keikyässä kevääseen 1922 mennessä itsenäisiksi oli muuttunut yksi lampuotitila, 34 torppaa ja 157 mäkitupaa. Auki oli enää 20 mäkituvan kohtalo. Lunastusmenettely sujui pääosin kitkatta. Sillä oli maanomistajien tuki, sillä itsenäisten tilojen katsottiin tasoittavan ristiriitoja ja kohottavan maahenkeä. Lunastusta vastustivat muutamat suurviljelijät:[xxvi]
”Suomessa talonpojat toteuttivat vuokratilojen itsenäistämisen voittajan asemasta ja korjasivat siitä myös voiton hedelmiä. Työväenliikkeestä ei ollut todellista uhkaa. Sen pääosalla ei kovista kokemuksista huolimatta ollut muuta neuvoa kuin sopeutua tilanteeseen ja käyttää sen mahdollisuuksia hyväkseen. Näin tehdessään se sitä paitsi vain jatkoi sotaa edeltävää linjaansa.”
Huittisissa oli jo ennen sisällissotaa meneillään pientilojen muodostaminen vapaaehtoisin kaupoin. [xxvii]
Suuri osa uusista tilallisista irtautui sosiaalidemokraattisesta liikkeestä tai heidän siteensä siihen ainakin löystyi. Pientilalliset järjestäytyivät ennen kaikkea gebhardilaiseen pienviljelijäliikkeeseen, joka oli puoluepoliittisesti sitoutumaton. Huittisiin ja Keikyään perustettiin 14 pienviljelijäyhdistystä, joista vain yksi oli sidoksissa sosiaalidemokraatteja lähelle olleeseen Pienviljelijäinliittoon. Pienviljelijäin keskusliittoon liittyneiden yhdistysten johtajina toimi useita aiemmin työväenliikkeessä toimineita henkilöitä. Samaan aikaan pienviljelijöiden luotontarvetta maaseudulla palvellut osuuskassatoiminta sai uutta voimaa ja useimmat pienviljelijät liittyivät myös osuusmeijeriin. Uudet itsenäiset tilat kiinnittyivät maataloustuotteiden markkinoihin. Pientilallisten siteet talollisiin vahvistuivat vähitellen 1920–1930-luvulla.
Maalaisliitosta tuli monien pienviljelijöiden puolue. Ennen Suomen itsenäistymistä maalaisliitolla ei ollut käytännössä lainkaan kannatusta. Puolue kannatus kasvoi Huittisissa vuosina 1919–1929 lähes kolminkertaiseksi (12 % à 34 %). Sosiaalidemokraatit ääniosuus laski (53 % à 34 %), mihin vaikutti kommunistien saama kannatus. Vuonna 1929 kommunistit keräsivät 14 prosenttia äänistä. Kokoomus menetti 1920-luvulla pääosan kannatuksestaan (21 % à 8 %), samoin edistyspuolue (14 % à 5 %). Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai 1929 äänistä viisi prosenttia.
Risto Alapuron tulkinnan mukaan maalaisliiton vahvistuminen tuki sovittelulinjaa porvarillisella puolella. Osa vanhasuomalaisista isännistä muuttui maalaisliittolaisiksi. Tämän näkemyksen mukaan ”isänmaa oli omaa työtään tekevien talonpoikien liitto”. Näkemys auttoi talollisia ja uusia tilallisia löytämään toisensa. Maltilliset porvarit hyväksyivät työväen mukanaolon edustuksellisessa. Osa pienviljelijöitä tuki sosiaalidemokraatteja ja vahvisti puolueen edustukselliseen demokratiaan sitoutuneen siiven voimistumista.[xxviii]
Lapuan liike vuoden 1918 jälkinäytöksenä
Vuoden 1929 lopulla syntynyt Lapuan liike oli Risto Alapuron mukaan vuoden 1918 vastavallankumouksen jälkinäytös, jossa yritettiin palata valkoisen Suomen yksimielisyyteen: ”Se oli voittajien kamppailua vuoden 1918 perinnöstä ja itsenäisen Suomen luonteesta.”[xxix] Osa valkoisen Suomen kannattajista koki isänmaan olevan vaarassa, kun kommunistit ja vasemmisto ylipäätään saivat jatkaa toimintaansa. Kommunistit saivat Huittisissa 1929 yhtä paljon ääniä kuin kokoomus ja edistyspuolue yhteensä. Kommunismin ja vasemmistolaisuuden lisäksi isänmaata uhkasivat itsekkyys ja ryhmäetujen ajaminen.
Noin 20 huittislaista osallistui Porissa 8. joulukuuta 1929 pidettyyn kansalaiskokoukseen, joka yhtyi Lapualla esitettyihin vaatimuksiin kommunismin täydelliseksi nujertamiseksi Suomessa. Lauttakylä-lehti vaati eduskunnan puhdistamista kommunisteista. Tällä kannalla olivat 1930 kaikki porvarilliset puolueet niin Huittisissa kuin koko Suomessa. Syksyn 1930 vaaleissa maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyksen vaaliliitto sai 58 prosenttia äänistä. SDP:n osuus jäi 36 prosenttiin. Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai kuusi prosenttia äänistä. Suomen Lukon paikallisosasto painosti kolme kommunistivaltuutettuja eroamaan. Kyydityksiä ei Huittisissa tapahtunut.
Lapualaismielisten johtohenkilöinä toimivat Huittisissa kappalainen Lauri Jokela ja Lauttakylän kansakoulun johtajaopettaja Paavo Arvola. Vuosien 1917–1918 kaaos oli murskannut monien pappien ja opettajien maailmankuvan. Mukana oli myös punaisten 1918 pahoinpitelemä ja vankilaan passittama mylläri Reinhold Erkkilä. Lapualaisten johtohenkilöistä lisäksi pankinjohtaja Verner Väinölä oli joutunut vallankumousoikeuden eteen, mutta välttynyt tuomiolta. Osa lapualaisista oli osallistunut aktiivisesti punaisten rankaisemiseen 1918. Suurimman ryhmän oikeistoradikaaliseen liikehdintään osallistuneista muodostivat talolliset ja heidän poikansa.
Useat keskeiset lapualaismieliset olivat käyneet Länsi-Suomen kansanopiston. Kaikkein tärkein yhdistävä tekijä oli innokas suojeluskuntatoiminta. Osa porvarillisesta eliitistä jättäytyi Lapuan liikkeen ulkopuolelle. Kommunistilakien säätämisen jälkeen laillisuuden merkitys korostui ja äärioikeisto erkaantui pyrkimyksineen porvarileiristä. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Lapuan liikkeen toimintaa jatkamaan perustettu Isänmaallinen kansanliike (IKL) nousi toiseksi suurimmaksi porvaripuolueeksi Huittisissa. Porvarillisen paikallispolitiikan päälinjan määritteli 1930-luvun alun jälkeen Huittisissa kuitenkin maalaisliitto.[xxx]
[i] Alapuro Risto. 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Helsinki: Hanki ja jää, s. 157–160.
[ii] Alapuro 1994, s. 161–162.
[iii] Alapuro 1994, s. 176–179.
[iv] Alapuro 1994, s. 163–164.
[v] Alapuro 1994, s. 166–170.
[vi] Alapuro 1994, s. 166–171.
[vii] Alapuro 1994, s. 181–182.
[viii] Alapuro 1994, s. 303.
[ix] Alapuro 1994, s. 160–165.
[x] Alapuro 1994, s. 171–175.
[xi] Alapuro 1994, s. 182–185.
[xii] Alapuro 1994, s. 176–179.
[xiii] Alapuro 1994, s. 186–189.
[xiv] Alapuro 1994, s. 190–194.
[xv] Alapuro 1994, s.194–196.
[xvi] Alapuro 1994, s. 199–201.
[xvii] Alapuro 1994, s. 201–210.
[xviii] Suomen sotasurmat 1914–1922, http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main (8.2.2016).
[xix] Alapuro 1994, s. 210.
[xx] Alapuro 1994, s. 213–217.
[xxi] Alapuro 1994, s. 225–235.
[xxii] Alapuro 1994, s. 229–232.
[xxiii] Alapuro 1994, s. 246–255.
[xxiv] Alapuro 1994, s. 313–314.
[xxv] Alapuro 1994, s. 316–317.
[xxvi] Alapuro 1994, s. 275–276.
[xxvii] Alapuro 1994, s. 33–34.
[xxviii] Alapuro 1994, s.240–242 ja 260–270.
[xxix] Alapuro 1994, s. 281.
[xxx] Alapuro 1994, s. 281–296.
