Suomen vallankumoushallituksena toimi vuonna 1918 Kullervo Mannerin johtama kansanvaltuuskunta.
Punaisen Suomen ylin päättävä elin oli virallisesti työväen pääneuvosto ja sen hallituksena toimi kansanvaltuuskunta. Pääneuvostolla oli nimellisesti oikeus valita ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja kumota sen päätöksiä. Siihen kuului 15 SDP:n, 10 Suomen Ammattijärjestön, 10 punakaartien ja 5 Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan valitsemaa jäsen. Pääneuvoston puheenjohtajana toimi vuoden 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Penttilä.
Käytännössä Punaisessa Suomessa ylintä päätösvaltaa käytti kansanvaltuuskunta, jossa oli aluksi 13 jäsentä sekä prokuraattori. Valtuuskunta asettui kapinan alkuvaiheessa itse punaisen Suomen johtoon. Sen toiminta kohdistui ensi sijassa siviiliasioihin. Sodankäynnistä vastasi Suomen punaisen kaartin esikunta ylipäällikkö Eero Haapalaisen sekä myöhemmin Adolf Taimen, Eino Rahjan ja Evert Elorannan johdolla. Kansanvaltuuskunta oli periaatteessa punakaartien yläpuolella, mutta käytännössä se ei saanut kaartien omavaltaista toimintaa kuriin.
Valtuuskunta täydentyi yhdellä jäsenellä helmikuun alussa, kun kapinayritystä vastustanut Gylling liittyi sen jäseneksi. Maaliskuussa tehdyissä järjestelyissä sota-asiat erotettiin sisäasioista, minkä lisäksi sosiaaliasioista vastaamaan nimettiin kaksi valtuutettua. Tämän jälkeen kansanvaltuuskuntaan kuului yhteensä 18 valtuutettua ja prokuraattori. Maaliskuussa valtuuskunnan jäseneksi tuli myös kaksi naista, joita voi pitää Suomen ensimmäisinä naisministereinä.[1]
Punaisen Suomen hallitukseen kuuluneet henkilöt
Puheenjohtaja: toimittaja Kullervo Manner
Ulkoasiainvaltuutettu: toimittaja Yrjö Sirola
Sisäasiainvaltuutetut (8.3.1918 saakka): Suomen Sahatyöväenliiton asiamies Eero Haapalainen ja viilaaja Adolf Taimi; (8.3.1918 alkaen) toimittaja ja asianajaja Matti Airola ja toimittaja Hanna Karhinen
Oikeusasiainvaltuutetut: toimittaja Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos) ja puuseppä Antti Kiviranta (vankeinhoito)
Valitusasiainvaltuutettu: toimittaja Otto Vilhelm Kuusinen
Raha-asiainvaltuutetut: toimittaja Jalo Kohonen ja toimittaja Edvard Gylling (helmikuun alusta)
Työasiainvaltuutettu: Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Johan Erik Lumivuokko
Maatalousasiainvaltuutettu: toimittaja Evert Eloranta
Elintarvikeasiainvaltuutettu: Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Oskari Tokoi
Liikenneasiainvaltuutettu (8.3.1918 saakka): veturinkuljettaja ja Suomen Veturimiesten Liiton puheenjohtaja Konstantin Lindqvist
Posti- ja Tiedotusasiain valtuutettu (8.3.1918 saakka): toimittaja Emil Elo
Liikenneasiain valtuutetut (8.3.1918 alkaen): Konstantin Lindqvist ja Emil Elo
Sosiaaliasianvaltuutetut (8.3.1918 alkaen): opettaja Hilja Pärssinen (kouluasiat) ja lainopin kandidaatti J. O. Arjanne
Sota-asiain valtuutetut (8.3.1918 alkaen): Eero Haapalainen ja Adolf Taimi
Prokuraattori: puoluesihteeri Matti Turkia
Kansanvaltuutettujen poliittinen kokemus
Kansanedustajana olivat toimineet kansanvaltuuskunnan jäsenistä muut paitsi Arjanne, Elo, Haapalainen, Kiviranta ja Taimi. Poliittisesti kokeneimpia olivat eduskunnan puhemiehenä 1917 toiminut Manner, johtaviin sosiaalidemokraattisiin teoreetikkoihin kuuluneet Kuusinen ja Sirola, senaattia 1917 johtanut Tokoi sekä torpparikysymyksen asiantuntija Gylling. Pietarissa syntynyt ja kasvanut ammattivallankumouksellinen ja vakaumuksellinen bolševikki Taimi toimi eräänlaisessa kaksoisroolissa, eivätkä edes kaikki kansanvaltuuskunnan jäsenet luottaneet häneen.
Kapinahallitukseen ei kuulunut työväenliikkeen tunnetuimpia veteraaneja. Yrjö Mäkelin ja Edvard Valpas kieltäytyivät kansanvaltuuskunnan jäsenyydestä. Vallankumoussuunnitelmien vastustajaksi tiedettyä Eetu Salinia kapinahankkeen johtomiehet eivät edes yrittäneet saada mukaan.[2]
Kansanvaltuuskunta otti heti kapinan alettua käyttöönsä Senaatintalon Helsingissä. Sitä aletiin nimittää kansanvaltuuskunnan taloksi. Valtuuskunnan sihteereinä toimivat ylioppilaat Tuure Lehén ja Yrjö Laine.
Kansanvaltuuskunta pakeni huhtikuussa Helsingistä ennen saksalaisjoukkojen tuloa. Viipurissa punainen hallitus järjestäytyi uudelleen. O. V. Kuusisesta seurasi valtuuskunnan puheenjohtajana diktaattoriksi valittua Kullervo Manneria. Sisä-, ulko-, oikeus- ja valistusasiain osastot sekä prokuraattorinvirasto yhdistettiin yleisten asiain osastoksi, jota johti J. O. Arjanne. Elintarvikeasioista vastasi Gylling ja työasioista Elo. Letonmäestä tuli uuden huoltojaoston johtomies. Taimi jatkoi sota-asiainvaltuutettuna, Lindqvist hoiti liikenneasioita ja Kohonen raha-asioita.[3]
Kapinahallitus haki toimillaan väestön tukea
Kansanvaltuuskunta hyväksyi heti kapinayrityksen alettua ”lain torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi”. Tavoitteena oli saada mahdollisimman laaja maanvuokraajien tuki vallankumoukselle. Samaa päämäärää tuki vuoden 1865 palkkaussäännön kumoaminen. Kansanvaltuuskunnan päätti, että palkkaussäännön perusteella toisen palvelukseen ”pestautunut (…) on oikeutettu neljäntoista päivän irtisanomisaikaa noudattaen purkamaan palkkausvälipuheensa”.
Punaisen Suomen alueella vallitsi laaja työttömyys, jota kansanvaltuuskunta pyrki lievittämään käynnistämällä teollisuustuotantoa. Helmikuussa valtuuskunta avusti vähintään viikon työttöminä olleille. Korvausten maksaminen loppui Helsingissä punakaartin vaatimuksesta. Punakaarteihin liittyneet saivat palkkaa, mikä helpotti kaartilaisten rekrytointia.
Kansanvaltuuskunta ja muut vallankumouselimet takavarikoivat sisällissodan kuluessa 163 teollisuuslaitosta. Tavoitteena oli varmistaa tuotannon jatkuvuus. Kansallistettujen tehtaiden tuotanto oli vajaat 10 prosenttia punaisen Suomen kaikesta teollisuustuotannosta. Suuri osa tehtaista jatkoi toimintaansa omistajiensa johdolla.
Punainen hallitus kansallisti myös yhtiöiden omistamat maatilat sekä tilat, joiden omistajat olivat paenneet tai muutoin jättäneet ne hoitamatta. Vallankumoushallinto otti omistukseensa pääasiassa suuria kartanoita.[4]
Tokoi etsi viljapulaan ratkaisuja Venäjältä
Myös elintarvikepula vaati välittömiä toimia. Kansanvaltuuskunta päätti 31. tammikuuta, että Hämeen, Turun ja Porin, Uudenmaan ja Viipurin läänien alueella takavarikoidaan puolet seuraavaksi syksyksi varatusta siemenrukiista. Jos jollakin paikkakunnalla oli yli neljän kuukauden tarpeen ylittävä määrä syömäviljaa, se oli takavarikoitava ja ”luovutettava sellaisille seuduille, joista elintarpeet ovat jo loppuneet”. Kansanvaltuuskunta onnistui myös tuomaan jonkin verran viljaa Venäjältä. Elintarvikepula kuitenkin paheni ja säännöstelyä oli kiristettävä.
Tilannetta vaikeutti se, että Etelä-Suomessa oli enemmän säännöstelystä riippuvaisia kuluttajia kuin Pohjois-Suomessa. Punaisen Suomen oli luotava oma jakeluorganisaationsa. Tehtävää vaikeutti tuottajien vastarinta. Viljaa oli lisäksi yritettävä tuoda Venäjältä, joka kärsi elintarvikepulasta. Oskari Tokoi sai vihjeen, että Siperiassa on viljaa ”mätänemään asti”. Lisäksi viljaa oli saatavissa Tambovin kuvernementista. Viljaa lähti hakemaan Omskista 23. helmikuuta juna, joka onnistui lopulta palaamaan Helsinkiin 30. maaliskuuta. Juna toi 30 vaunua viljaa, joka riitti punaisen Suomen tarpeisiin korkeintaan kahdeksi viikoksi.
Kaksi muuta myöhemmin Siperiaan lähtenyttä viljajunaa ei onnistunut palaamaan Venäjältä. Ensimmäisen junan viljan kansanvaltuuskunta onnistui ostamaan Kerenskin hallituksen lähes arvottomilla ruplilla. Toisten viljajunien maksuna lähti muun muassa suomalaista paperia ja tulitikkuja.
Viljantuonti ei Tokoin ponnisteluista huolimatta onnistunut kovin hyvin. Kansanvaltuuskunta toi tilastojen mukaan Venäjältä viljaa noin 2 370 tonnia. Määrä oli suurempi, mutta muodosti muutaman prosentin viljatarpeesta. Punainen Suomi joutui siten järjestämään elintarvikehuoltonsa kotimaisten varastojen varassa.[5]
Ääridemokraattinen perustuslakiluonnos
Otto Ville Kuusisen johdolla valmistui perustuslakiesitys, jonka mukaan lainsäädäntövalta olisi kuulunut vaaleilla valitulle kansaneduskunnalle. Kymmenellä tuhannella kansalaisella oli mahdollisuus tehdä ”kansan alote”, joka eduskunnan oli käsiteltävä viipymättä. Hylätystä aloitteesta olisi ollut järjestettävä kansanäänestys, jos kolmannes edustajista sitä vaati.
Kansanäänestystä saattoi vaatia myös kansalaisten joukko, joka oli kooltaan vähintään viisi prosenttia edellisissä eduskuntavaaleissa äänestäneistä. Äänestyspäätös oli valtiosääntöehdotuksessa sitova.
Hallituksena toimi perustuslakiehdotuksen mukaan Kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtajana oli kansaneduskunnan kolmeksi vuodeksi valitsema Suomen Tasavallan Esimies”. Sama henkilö ei olisi voinut olla Tasavallan Esimies kahdesti peräkkäin.
Valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa
Kansanvaltuuskunta solmi maaliskuun alussa valtiosopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Punainen hallitus tarvitsi aseapua ja elintarvikkeita Venäjältä, mutta yritti pitää etäisyyttä bolševikkihallitukseen. Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen eteneminen pakotti kansanvaltuuskunnan kuitenkin ryhtymään neuvotteluihin Leninin johtaman hallituksen kanssa.
Neuvottelijoina toimineet Edvard Gylling ja Oskari Tokoi suostuivat vastentahtoisesti siihen, että sopimus tehtiin Suomen sosialistisen tasavallan ja Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan välillä. Tämä herätti tyytymättömyyttä kansanvaltuuskunnassa. Sopimuksen lopulliseen venäjänkieliseen version mukaan Suomen asema määriteltiin käyttämällä ilmaisua ”riippumaton Suomen Sosialistinen työväentasavalta”, mikä ei vastannut alkuperäistä muotoilua ”Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan tunnustama itsenäinen ja riippumaton tasavalta”.
Valtiosopimuksen mukaan Petsamo oli määrä liittää Suomesta Venäjään 1864 siirretyn Siestarjoen alueen vastineena. Lisäksi kansanvaltuuskunta yritti saada myös Aunuksen ja Vienan-Karjalan liitetyksi Suomeen. Sopimuksen mukaan Itä-Karjalan kysymys oli määrä ratkaista tulevaisuudessa.[6]
Neuvostohallitus halusi saada sopimuksen solmituksi ennen Brest-Litovskin rauhan hyväksymistä. Saksan kanssa tehty rauhansopimus merkitsi käytännössä tuen vetämistä kansanvaltuuskunnalta. Punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen sopimus allekirjoitettiin 2. maaliskuuta ja Brest-Litovskin rauha 3. maaliskuuta 1918. Neuvostohallitus sitoutui vetämään joukkonsa pois Suomesta sekä lopettamaan agitaation ja propagandan Suomen hallitusta vastaan. Kansanvaltuuskunta ei kuitenkaan täysin hahmottanut kansainvälisen asemansa heikkenemistä, vaan koki Neuvosto-Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen tuenilmaukseksi.[7]
Sopimus antoi neuvostohallitukselle aikaa evakuoida Suomesta sotilaita ja sotakalustoa. Erityisen tärkeää oli saada siirrettyä Itämeren laivaston Pietariin. Lisäksi Suomessa käydyt taistelut kuluttivat neuvostohallituksen uhkanaan näkemän valkoisen armeijan voimia.
Kansanvaltuuskunnan pako ja jäsenten vaiheet Neuvostoliitossa
Vallankumousyritys ja sisällissodan päättyivät punaisten tappioon. Sisällissodan loppuvaiheissa Kansanvaltuuskunnan jäsenet pakenivat Antti Kivirantaa lukuun ottamatta Neuvosto-Venäjälle. Kiviranta palasi lisäksi ainoana Viipurista valtuuskunnan paon jälkeen Helsinkiin sodan loppuvaiheissa. Hän taivutteli muun muassa Leppävaarassa punakaartilaiset ryhtymään vastarintaan saksalaisia vastaan. Sodan jälkeen Kiviranta piileskeli Suomessa, mutta joutui pidätetyksi vuoden 1920 alussa ja sai vankeustuomion.[8]
Kansanvaltuuskunnan aatteellinen ydinryhmä – Manner, Kuusinen, Sirola ja Gylling – osallistuivat Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiseen 1918 ja toimintaan. Pääosa Neuvosto-Venäjälle asettuneista kansanvaltuutetuista liittyi SKP:n jäseniksi. Konsta Lindqvist oli yksi 1920 ”Kuusisen klubin” murhissa saaneesta kahdeksasta SKP:n jäsenestä.
Useat entisistä kansanvaltuutetuista osallistuivat maanalaiseen puoluetyöhön Suomessa. Otto Ville Kuusinen oleskeli Suomessa 1919, mutta pakeni Ruotsin kautta Neuvosto-Venäjälle. Salaisen toiminnan veteraani Adolf Taimi, joka jäi kiinni 1928 ja istui yli vuosikymmenen vankilassa. Hän pääsi palaamaan Neuvostoliittoon talvisodan jälkeen 1940. Taimi kuoli Petroskoissa 1954.
Kansanvaltuuskunnan jäsenistä kahdeksan kuoli Stalinin vainoissa 1930-luvulla: Manner, Airola, Eloranta, Gylling, Haapalainen, Karhinen, Kohonen ja Lumivuokko. Lisäksi epäsuosioon joutunut Letonmäki teki itsemurhan 1935.
O. V. Kuusinen teki merkittävän uran Kominternissa ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtotehtävissä. Kansanvaltuuskunnan sihteerinä toiminut Tuure Lehén kuului SKP:n perustajiin. Hän oli myös Neuvostoliiton Kuusisen johtaman Terijoen nukkehallituksen sisäministeri. Lehén palasi 1946 Suomeen ja toimi SKP:n merkittävänä taustavaikuttajana.
Suomeen palasi kolme kansanvaltuutettua
Hilja Pärssinen palasi Suomeen jo 1919 ja joutui yli kolmeksi vuodeksi vankilaan. Hän toimi opettajana Viipurin maalaiskunnan Talikkalan yhteiskoulussa 1925–1935 ja kansanedustajana 1929–1935.
Matti Turkia tuli Suomeen takaisin 1927. Hän sai kahdeksan ja puolen vuoden vankeustuomion. Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander armahti Turkian, joka joutui kärsimään rangaistuksesta puolitoista vuotta. Hän kuului eduskuntaan vuosina 1930–1945.
Oskari Arjanne (vuoteen 1906 Seger) onnistui 1936 pakenemaan Neuvostoliitosta Tukholman kautta Suomeen. Hän sai viiden vuoden ja neljän kuukauden tuomion, josta hän istui vajaan vuoden. Arjanteen armahti tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuosina 1937–1955 Arjanne työskenteli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton palveluksessa. Arjanteen sisar Olga Seger oli Kullervo Mannerin ensimmäinen vaimo.
Britannian muodostaman Muurmannin legioonan johtoon sisällissodan jälkeen kuulunut Oskari Tokoi ei voinut palata Suomeen. Hän siirtyi Britannian kautta Yhdysvaltoihin. Eduskunta hyväksyi helmikuussa 1944 lex Tokoiksi kutsutun lain, jolla kansanvaltuuskunnan jäsenet armahdettiin. Lain tarkoituksena oli mahdollistaa Tokoin paluu. Hän ei muuttanut takaisin Suomeen, mutta vieraili entisessään kotimaassaan useita kertoja.
Emil Elo liittyi myös Muurmannin legioonaan. Hän asettui Britanniaan, jossa hän toimi muun muassa ulkomaankirjeenvaihtajana sekä teki maalarintöitä. Elo kuoli Lontoossa vuonna 1953.[9]
Linkkejä:
Kirjallisuutta:
Lappalainen, Jussi T. 1981. Punakaartin sota 1–2. Opetusministeriö, Helsinki 1981.
Lehén, Tuure. 1978. Punaisen ja valkoisten sota. Helsinki: Kansankulttuuri.
Rinta-Tassi Osmo. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Valtion painatuskeskus 1986.
Taimi Adolf. 1954. Sivuja eletystä. Petroskoi.
Lähteitä:
[1] Suomen vallankumoushallitus. Annettu Helsingissä, 28 p:nä tammikuuta 1918. Suomen asetuskokoelma 10 / 1918 (punaisen hallinnon antama numero, julistus oli hallinnon ensimmäinen). Työväen Pääneuvoston päätös Suomen Kansanvaltuuskunnan kokoonpanosta ja toiminnasta. Tehty Helsingissä, 8 päivänä maaliskuuta 1918. Suomen Kansanvaltuuskunnan asetuskokoelma 8.3.1918/32. Rinta-Tassi Osmo. 1986. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 121–122.
[2] Rinta-Tassi 1986, s. 129–132.
[3] Rinta-Tassi 1986, s.158–162.
[4] Rinta-Tassi 1986, s. 310–316.
[5] Rinta-Tassi 1986, s. 379–385.
[6] Rinta-Tassi 1986, s. 419–426.
[7] Rinta-Tassi 1986, s. 430–431.
[8] Rinta-Tassi 1986, s. 492.
[9] Rinta-Tassi 1986, s. 492.
