Yrjö Loimaranta (1874–1942, alkujaan Lindstedt) oli opetusministeri, piispa ja koulumies. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1897 ja teologian kandidaatiksi 1909. Papiksi hänet vihittiin vuonna 1901. Loimaranta toimi Porvoon suomalaisen yhteiskoulun johtajana 1899–1902 ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun uskonnon kollegana 1902–1912. Vuonna 1912 Loimarannasta tuli kirkollisasian toimituskunnan esittelijäsihteeri. Hänet nimitettiin 1919 opetusministeriön esittelijäneuvokseksi ja kansliapäälliköksi. Loimaranta toimi opetusministerinä A. K. Cajanderin I hallituksessa 1922 ja Cajanderin II hallituksessa 1924.
Viipurin hiippakunnan piispana Loimaranta toimi 1935–1942. Talvisodan sytyttyä tuomiokapituli siirtyi Viipurista joulukuussa 1939 ensin Savitaipaleelle ja rauhan tultua Mikkeliin huhtikuussa 1940. Piispanviran hoitoa haittasi Loimarannan vakava sairaus.
Teologisesti Loimaranta oli nuorkirkollinen ja kuului Teologisena lauantaiseurana tunnettuun uudistushenkiseen keskustelupiiriin. Hän toimi Merimieslähetysseuran puheenjohtaja 1932–1938 sekä Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton liittoneuvoston puheenjohtaja 1936–1942.
Loimaranta julkaisi muun muassa teokset Sosialistimme ja uskonto (1908), Kirkollinen alkukoulu (1913) ja Tulevaisuutemme perusehto. Lähtökohtia uuden Suomen rakentamiseksi (1919). Hän toimitti piispa Olavi Heliövaaran kanssa vuoden 1869 kirkkolain ja siihen tehtyjä muutokset sisältäneet teokset vuosina 1920, 1930 ja 1939.
Linkkejä:
Veli-Matti Aution artikkeli Yrjö Loimarannasta Kansallisbiografiassa.