Olympiaurallaan yhdeksän kulta- ja kolme hopeamitalia saavuttanut Paavo Nurmi (1897–1973) kuuluu edelleen maailman kaikkien aikojen menestyneimpiin kestävyysjuoksijoihin. Omalla aikakaudellaan Nurmi hämmästytti ylivoimallaan, jonka vuoksi hänet kohotettiin yli-ihmiseksi. Juoksija itse selitti menestyksensä salaisuuden olevan yksinkertainen – kova harjoittelu. Paavo Nurmessa ruumiillistui nykyaikainen Suomi. Kello kädessään ennätyksiä murskannut Nurmi edusti eteenpäin kohti länttä ja Eurooppaa pyrkivää suomalaisuutta.
Paavo Nurmesta tuli olympiamenestyksensä ansiosta yksi 1920–1930-lukujen tunnetuimmista suomalaisista. Nurmen julkisessa kuvassa korostui nykyaikaisuus. Hän kiersi rataa kello kädessä tarkasti vauhtiaan seuraten. Ranskalainen ”Le Petit Parisien” vertasi Pariisin olympiakisojen aikana Nurmea ja tämän kelloa: ”Hänen kellonsa rattaat ovat kuin hänen omat säärensä, kuin hänen sydämensä ja keuhkonsa: väsymättömät, rikkoutumattomat.”[i] Pariisissa Nurmi ”painui kansojen mielikuvitukseen siksi lujaksi, lannistumattomaksi, yli-inhimillisen tarmokkaaksi juoksijaksi, joka ponnistuksetta voitti juoksussa, missä parhaimmat kanssakilpailijat vaipuivat väsymyksestä”.[ii] Erityisen poikkeuksellisena suorituksena urheiluhistoriaan jäi 1 500 ja 5 000 metrin juoksujen olympiavoittojen saavuttaminen kahden tunnin sisällä.
Juoksijoiden yli-inhimillinen kuningas
Nurmi näyttäytyi nykyajan liukuhihnatyöläisenä, joka suoriutui saamastaan tehtävästä suunnitellussa ajassa. Keskeinen osa Nurmen myyttiä oli se, että hän ”muutti rautaisella tahdolla elimistönsä pettämättömäksi koneistoksi, joka toimi valtijaansa käskystä”. Tämä teki hänestä ”Juoksijain kuninkaan”, arvoituksellinen yli-ihmisen, jossa jokainen halusi ihailla ”lihasta ja luusta luodun koneiston käsittämättömiä inhimillisiä rajasaavutuksia”. Nurmi joutui myytin mukaan maksamaan kalliin hinnan menestyksestään. Martti Jukola väitti Nurmen luonteenkin muuttuneen ”jäykäksi ja sulkeutuneeksi”. Uhraukset olivat välttämättömiä, jotta hän kykeni hallitsemaan juoksuratoja:[iii]
”Hymyilemättä, kylmänä ja luokse pääsemättömänä hän vuodesta toiseen tallasi jalkoihinsa kaikki entiset ylistetyt maineteot ja poistui tehtävänsä suoritettuaan kuin teloittaja sivuilleen vilkaisematta, ojennettuun käteen tarttumatta. Hänessä oli jotain epäinhimillisen karua ja julmaa, mutta hän valloitti maailman kirkkain asein: tahdollaan, jossa oli yli-inhimillistä voimaa.”
Jukola väitti toisaalta, että Nurmen inhimillisyys kiellettiin ja hänestä tehtiin kone. Häntä ei enää nähty ”suomalaisen ruisleivän, karun ilmaston ja taipumattoman sisun korkeimpana edustajana”.[iv] Nurmen konemaisuus oli kuitenkin 1920-luvulla pääosin myönteisenä käsitetty ominaisuus, ilmaus nykyaikaistumisesta.[v]
Pariisilainen Le Miroir de Sports näki 1924 sulkeutuneen ja ylivoimaisen Nurmen elävän inhimillisyyden ulkopuolella. Lehti väitti hänen tehneen juoksemisesta tieteen.[vi] Martti Jukola arvioi puolestaan Nurmen mullistaneen armottomalla harjoittelullaan urheilun periaatteet. Siitä oli ”tullut ankara, siveellinen kasvatuslaitos, joka pyrkii kehittämään yksilössä niitä avuja, joita menestyminen nykyisen korkeapaineisen elämän taistelussa vaatii”. Snellmaniin tukeutuen Jukola luonnehti Nurmen olevan valioyksilö, joka tarjosi esimerkin tuhansille muille.[vii]
Monisärmäinen sankari
Nurmen sankarimyytistä muotoutui erilainen kuin Kolehmaisen. Tulkintoihin vaikutti oleellisesti se, ettei Nurmi ollut halukas hyväksymään sellaisenaan hänelle kirjoitettua sankariroolia, eikä suostunut asettumaan hänelle varatulle paikalle valkoisen Suomen kollektiivisena edustajana. Tämä vähensi urheilujohtajien halua korostaa Nurmen sankaruutta suomalaisuuden tekijänä. Toisaalta Nurmen omapäisyys lisäsi hänen suosiotaan kansan parissa.[viii]
Nurmen sankaruutta ei Suomessa esitetty erityisen suomalaisena, vaan hänet kuvattiin poikkeuksellisena yli-ihmisenä. Kello kädessä kierrosaikoja seurannut Nurmi oli enemmän modernisoituvan maan kuin korvenraivaajien Suomen vertauskuva. Juoksija arvoa suomalaisuuden henkilöitymänä lisäsivät kuitenkin isän puolelta loimaalaiseen ruotusotilas- ja torpparisukuun johtavat juuret: ”Hän on näin ollen lähtöisin siitä kansanluokasta, jolta ehkä eniten on kysytty ruumiillista kuntoa ja kestävyyttä, s. o. niitä ominaisuuksia, joita me lujan tahdon ja tarmon ohella olemme suurjuoksijassamme tottuneet ihailemaan”.[ix]
Työläistaustainen Nurmi nautti arvonantoa myös TUL:n jäsenten piirissä. Osaltaan hyväksyntää kasvatti se, että hän kirjoitti urheilukokemuksistaan työläisurheilujulkaisuihin. Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Sasu Punanen (Yrjö Räisänen) arvioi 1924 Nurmen ja muiden olympiaurheilijoiden saaneen Pariisista palatessaan ”suurenmoisen vastaanoton”, jonka nostattama tunnelma oli ”välittömämpää kuin se innostus, jota on joskus koetettu lietsoa, kun Mannerheimia vastaanotetaan”. Sasu rinnasti Mannerheimin valtiohoitajakautensa jälkeen saaman suuren kansalaislahjan ja urheilijoille annetut pienet tunnustukset. Urheilijat olivat hänen mielestään ansainneet tunnustuksen, koska he olivat tehneet Suomea tunnetuksi: ”Jos Paavo Nurmen kintut olisivat jollakin Mannerheim-nimisellä nuorukaisella, niin kyllä hän saisi niillä hankkimistaan saavutuksista muutakin kuin hei-hei -huutoja.”[x]
Sibeliuksen veroinen Suomi-kuvan rakentaja
Paavo Nurmen saavuttama kansainvälinen maine herätti ylpeyttä Suomessa. Sanomalehdet luonnehtivat Nurmea parhaiden diplomaattien veroiseksi Suomen edustajaksi ulkomailla.[xi] Pekka Lähteenkorvan ja Jussi Pekkarisen mukaan ”Paavo Nurmen juoksut olivat yksi Suomen tunnetuksi tekemisen peruspilareista”. Suomi-kuva rakentuikin ennen toista maailmansotaa hiukan liioitellen kolmesta tekijästä: velanmaksusta Yhdysvalloille, Nurmen juoksuista 1920-luvulla ja Sibeliuksen musiikista.[xii]
Nurmi olikin Jean Sibeliuksen ohella kansainvälisesti tunnetuin suomalainen maailmansotien välillä. Suomen Kuvalehti kertoi vuonna 1932 toimitukseensa tulleesta kirjeestä, jonka osoitteena oli yksinkertaisesti ”Nurmiland”:[xiii]
”Pienellä Suomella on viime vuosina ollut vain yksi nimi joka on lentänyt yli rajojen maasta toiseen: Paavo Nurmi. (…) Nurmen nimi ja maine on ehtinyt kaikkialle: Johannesburgiin, Sydneyhiun, New Yorkiin, Tokioon, ja kukaan ei enää kysy kuka on Paavo Nurmi. ’The Flying Finn’, lentävä suomalainen on hänen lempinimensä. Se mainos, jonka Paavo Nurmi on Suomelle hankkinut, maksaa suuren pinkan miljoonia markkoja.”
Kansainvälisesti Nurmen ylivoimaisuus puhutteli erityisesti Yhdysvalloissa, jossa juoksija kävi kiertueella 1925 ja 1929. Varsinkin ensimmäisestä kiertueesta muodostui suurmenestys. Huippukuntoinen Nurmi jaksoi juosta kilpailusta toiseen. Hänet otettiin vastaan Sulo Kolkan mukaan ”yhtä arvokkaasti kuin jos hän olisi ollut suuri keksijä tai valtiomies”[xiv] – hän tapasi vuonna 1925 jopa presidentti Calvin Coolidgen[xv].
Nurmen maine auttoi talvisodan aikana Pohjois-Amerikassa Suomen hyväksi toteutettuja rahankeräyksiä. Hän matkusti Yhdysvaltoihin tekemään Suomen asiaa tunnetuksi yhdessä 10 000 metrin maailmanennätysmiehen Taisto Mäen kanssa.
Väinö Aaltonen ikuisti olympiavoittajan patsaaksi
Valtioneuvosto halusi jo vuonna 1924 kohottaa juoksijasankarin kansallisen yhtenäisyyden vertauskuvaksi ja päätti tilata Nurmea esittävän patsaan Väinö Aaltoselta. Pääministeri Lauri Ingman tiedotti päätöksestä olympiaurheilijoiden tervetuliaisjuhlassa 27.7.1924. Veistoksen toteuttajaksi valittu, tuolloin 30-vuotias Aaltonen oli jo saavuttanut aseman suomalaisen kuvanveiston uudistajana. Teos oli valmistumisensa jälkeen näytteillä Stenmanin taidepalatsissa, josta se siirrettiin Ateneumiin. Nurmen patsas oli pian valmistuttuaan esillä myös Tukholmassa (1927) ja Pariisissa (1928). Ulkomaalaisten lehtien myönteiset arviot teoksesta saivat runsaasti palstatilaa Suomessa. Lainaukset kertoivat suomalaisten halusta lukea itsensä eurooppalaisten kulttuurikansojen joukkoon. Erityistä innostusta herättivät suomalaisuudesta esitetyt myönteiset arviot. Juoksijasankarin patsaan nähtiinkin ilmentävän suomalaisten parhaita piirteitä.
Patsaaksi muovattuna Nurmesta tuli 28-vuotiaana osa kansallisten suurmiesten sarjaa, jossa elävän ja uraansa jatkavan urheilijan ja ylipäätään henkilön muotokuva oli poikkeus. Kaikki 1800-luvun kansalliset suurmiehet oli ikuistettu vasta kuoltuaan näköispatsaiksi. Elias Lönnrotin (1902), J. L. Runebergin (1885) ja J. V. Snellmanin (1923) patsaiden paljastustilaisuudet olivat suuria kansallisia juhlia. Veistoksista julkaistut kuvat tekivät niistä laajalti tunnettuja ja syövyttivät ne osaksi suomalaisuutta.[xvi]
Nurmen patsaalle ei järjestetty erityistä paljastusjuhlaa. Patsaasta julkaistut lukuisat kuvat ja Ateneumin valinta sijoituspaikaksi korostivat kuitenkin sen arvoa. Entistä tunnetumpi patsaasta tuli Helsingin 1940 olympiavalmistelujen ansiosta. Ilmari Sysimetsän suunnittelemassa olympiajulisteessa, jota käytettiin hiukan muokattuna myös vuoden 1952 kisoissa, pronssinen Nurmi juoksee maapallo taustanaan.
Tasavallan johto osoitti huomiota Nurmelle myös muutoin. Pohjois-Amerikasta kotiutunut juoksija vieraili kesällä 1925 äitinsä kanssa juuri tasavallan presidentiksi valitun Lauri Kr. Relanderin luona Naantalin Kultarannassa. Nurmi sai samalla valtiollisena tunnustuksena Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin.[xvii]
Menestykseen tarvitaan työtä, työtä ja työtä
Paavo Nurmi oli analyyttinen huippu-urheilija. Hänelle eivät kelvanneet suomalaisten kestävyysjuoksijoiden menestyksen selittäjiksi sauna ja sisu, minkä hän toi myös useasti esille. Saunomista Nurmi piti kuitenkin suurena nautintona. Häneltä ilmestyi Helsingin Sanomissa Los Angelesin vuoden 1932 olympiakisojen alla yksitoistaosainen kirjoitussarja kilpailujen ennakkonäkymistä ja valmentautumisesta. Nurmen mukaan kilpaurheilu oli jo niin kehittynyttä, ettei voittoja voinut ”enää saavuttaa hyvällä onnella ja ihmeellisillä kumminlahjoilla”: [xviii]
”Ei, siihen tarvitaan suunnaton määrä työtä. Korkeimman luokan urheilijan tulee läpäistä kolme astetta, ennen kuin hän pääsee huipulle: Ensiksi työ, toiseksi työ ja kolmanneksi työ. Tietysti on erinomainen asia, jos urheilijalla on myös luontaisia taipumuksia.”
Nurmi suhtautui huippujuoksijoille maksettuihin rahapalkkioihin käytännönläheisesti. Hän totesi vuoden 1925 Amerikan-kiertueensa jälkeen, että tiukka amatöörisääntöjen noudattaminen ei käynyt päinsä, jos urheilun avulla haluttiin tavoitella Suomelle kansainvälistä huomiota.[xix] Omien suoritusten rahanarvon ymmärtäminen korosti Nurmen nykyaikaisuutta. Saadut palkkiot muodostivat pääoman, joka kasvoi ensin osakesijoitusten ja sittemmin rakennusyrityksen sekä vaatetusliikkeen ansiosta.
Vapaahetkinään Nurmi yhdisti usein työn ja huvin. Hän lomaili useaan kertaan Karjalan kannaksella muun muassa Terijoen rannalla. Kesällä 1929 Nurmi oleskeli Kirvussa nelisen viikkoa. Hän saapui Kirvuun juhannuksena ja lähti heti tansseihin – Nurmi oli opetellut 1920-luvun alussa Hannes Kolehmaisen neuvosta tanssimaan tanssikoulussa. Paikkakuntalaisten oli vaikeuksia suhtautua luontevasti Kirvussa neljä viikkoa lomailleeseen suurjuoksijaan, joka oleili suurelta osin omissa oloissaan, mutta viihtyi lomallaan hyvin.[xx]
Nurmesta tehtiin varoittava esimerkki ammattilaisuudesta
Paavo Nurmen saamista palkkioista liikkui huhuja 1920-luvun alusta lähtien. Suomalaisyleisurheilijoiden valmentajana toiminut Jaakko Mikkola tiedotti Nurmen palkkiopyynnöistä SVUL:n puheenjohtaja Aksel Ekille jo 1920. Myös ruotsalaislehdet saivat Nurmen toimista vihiä, mutta suomalaiset tyrmäsivät väitteet ilkeämielisyyksinä. SVUL:n hallitus keskusteli urheilijoiden saamista palkkioista useaan otteeseen. Järjestö perusti toimikunnan valvomaan amatöörisääntöjen noudattamista, mutta muuten se ei ryhtynyt toimiin. Lauri Pihkala hahmotteli sala-ammattilaisuuden ratkaisuksi järjestelmää, jossa urheilijoille olisi korvattu työansioiden menetys. Samantapaisia ajatuksia esitti toistuvasti Palloliiton puheenjohtaja Erik von Frenckell.[xxi] Amatöörisäännöistä tiukasti kiinni pitäneet kansainväliset urheilujärjestöt eivät olleet kuitenkaan valmiita muuttamaan linjaansa.
Paavo Nurmi oli paitsi aikansa seuratuin urheilija, myös eniten epäilty sala-ammattilainen. SUL oli tietoinen Nurmen ja muiden suomalaishuippujen rahajuoksuista 1930-luvun alussa. Liitto pelkäsi IAAF:n ryhtyvän toimiin ja ounastelut toteutuivat 1932. Nurmi joutui kilpailukieltoon, joka esti hänen kilpailemisensa Los Angelesin olympiamaratonilla. Paavo Nurmen ja ruotsalaisen Edvin Widen saamista palkkioista saatiin yksityiskohtaista tietoa 1933, kun SUL:n johtoon kuuluneen Ossian Roschierin kirje heinäkuulta 1931 tuli julki. Nurmelle ja Widelle oli luvattu 2/3 HKV:n järjestämien kisojen lipputuloista.[xxii]
Suomessa on tulkittu Nurmen kilpailukiellon johtuneen IAAF:n ruotsalaisen puheenjohtajan J. Sigfrid Edströmin johtamasta ajojahdista. Kysymys oli pikemminkin IAAF:n linjan tiukentumisesta. Järjestö puolusti asemaansa yleisurheilun kansainvälisenä monopolitoimijana 1930-luvun alussa voimistuneita ammattilaisuuspyrkimyksiä vastaan. Nurmen toteaminen ammattilaiseksi sopi tarkoitukseen hyvin.[xxiii]
[i] Mitä Pariisin lehdet sanowat, Helsingin Sanomat 22.7.1924.
[ii] Eklund 1925, s. 90.
[iii] Jukola 1935, s. 186–187.
[iv] Jukola 1956, s. 95.
[v] Itkonen–Knuuttila 1997, s. 13–14.
[vi] Le Miroir de Sports 16.7.1924. ”Paavo Nurmi vit en dehors de l’humanite. Il est de plus en plus grave, fermé, concentré, pessimiste, fanatique. Il est d’une telle froideur et sa maîtrise de lui-même est si grande que, pas un instant, il ne manifeste ses sentiments.”
[vii] Jukola 1928, s. 203–208.
[viii] Itkonen–Knuuttila 1997, s. 16–17, 19–20.
[ix] Niilo Ikola, Kuusi polvea Paavo Nurmen sukua, Urheilija 7/1928. Nurmen isoisän isoisä Matti Fyr kuoli 1808 Suomen sodassa. Kuolisyytä Ikola ei saanut selville.
[x] Sasu Punanen, Mitä Sasulle kuuluu, Suomen Sosialidemokraatti 22.7.1924.
[xi] Idrott och stjärnprestationer, Hufvudstadsbladet 29.7.1928.
[xii] Lähteenkorva–Pekkarinen 2004, s. 7, 17–22, 225–227, 397ja 399.
[xiii] Paavo Nurmi, Maamme suurmainostaja, Suomen Kuvalehti 13.8.1932.
[xiv] Kolkka 1936, s. 181.
[xv] Kaila 1925, s. 120. ”Harmaapukuinen ja totinen herra hänkin, joten kieli ei tehnyt sanottavaa haittaa.” Coolidge tunnettiin lempinimellä Silent-Cal.
[xvi] Vrt. Valenius 2004, s. 68–69. Joissakin Euroopan maissa vallitsi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suoranainen “patsasmania”, kun mitä erilaisimmat historian henkilöt haluttiin ikuistaa patsaiksi.
[xvii] Kaila 1925, s. 154–155.
[xviii] Kirjoitussarjan ensimmäinen osa Kunnossaolosalaisuuteni ilmestyi 5.7.1932 ja viimeinen 24.7.1932. Lainaus kirjoituksesta Kunnossaolosalaisuuteni II. Sauna ja hieronta ihmelääkkeet. Helsingin Sanomat 7.7.1932.
[xix] Häyrinen–Laine, s. 309–311.
[xx] Aino Tiinus, Paavo Nurmi kirvulaisten kesävieraana, Urheilija 1/1931.
[xxi] Häyrinen–Laine 1989, s. 309–314. Viita 2007, s. 107.
[xxii] Häyrinen–Laine 1989, s. 318–322.
[xxiii] Kokkonen 2008, s. 178–179.
Linkkejä:
Veli-Matti Aution artikkeli Paavo Nurmesta Kansallisbiografiassa
Videolinkkejä:
Kirjallisuutta:
Erkki Vettenniemi. Täpärin voittoni. Kokoelma Paavo Nurmen kirjoituksia. Teos, 2010.
Toivo T. Kaila, Paavo Nurmi. Elämä, tulokset ja harjoitusmenetelmät. 1925
Paavo Karikko, Mauno Koski, Paavo Nurmi. 1965.
Paavo Karikko, Mauno Koski, Yksin aikaa vastaan.: Paavo Nurmen elämäkerta. 1975.
Sulo Kolkka, Helge Nygrén. Paavo Nurmi. Lentävä suomalainen – the flying Finn. 1974.
Antero Raevuori, Paavo Nurmi. Juoksijain kuningas. 1988.