Kullervo Manner – Jyrkkä sosialisti vastusti eduskunnan hajottamista ja ajautui kannattamaan ulkoparlamentaarista toimintaa
Kullervo Manner (1880–1939) ei hyväksynyt eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymän valtalain kumoamista ja sosiaalidemokraattienemmistöisen eduskunnan hajottamista. Laki olisi siirtänyt Venäjän keisarille kuuluneen vallan eduskunnalle, joka olisi saanut myös osan senaatin vallasta. Ennen lain täytäntöönpanoa Venäjän väliaikainen hallitus määräsi kuitenkin Suomen eduskunnan hajotettavaksi. Puhemiehenä toiminut Manner vastusti tapahtunutta. SDP:n kärsittyä vaalitappion lokakuun 1917 järjestetyissä eduskuntavaaleissa Manner kääntyi kannattamaan vallankumousta. Hän toimi sisällissodan aikana punaista Suomea johtaneen kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana eli pääministerinä. Sisällissodan loppuvaiheessa Manner johti lyhyen aikaa punaista hallintoa diktaattorina.
Kullervo Manner oli sosialidemokraattisen puolueen näkyvimpiä poliitikkoja vuosien 1917–1918 kuohunnassa. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen Manner valittiin eduskunnan puhemieheksi. Hän omaksui heti uhmakkaan asenteen Venäjän väliaikaista hallitusta kohtaan. Manner kieltäytyi hyväksymästä väliaikaisen hallituksen kesän 1917 lopussa antamaa eduskunnan hajotusmanifestia ja Mannerin eduskunta kokoontui vajaalukuisena vielä syksyllä.
Lokakuun eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi uudelleen valittu Manner piti itsepintaisesti kiinni kannastaan, jonka mukaan uusi eduskunta oli laiton. Hän siirtyi ulkoparlamentaarisen toiminnan kannalle ja nousi tammikuussa 1918 vallankumoushallituksen eli kansanvaltuuskunnan pääministeriksi. Sisällissodan loppuvaiheissa Manner pakeni Neuvosto-Venäjälle, missä hänestä tuli Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja.
Radikaalistuva lehtimies työläisten asialla
Kullervo Akilles Manner syntyi Kokemäellä vt. kappalaisena toimineen Gustaf Mannerin ja tämän puolison Alma Irene Limónin poikana 12.10.1880. Manner kävi koulunsa Porin Lyseossa ja Turun klassillisessa lyseossa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1900, minkä jälkeen hän työskenteli toimittajana aikakautensa radikaaleimpana tunnetussa porvarillisessa Uusimaa-lehdessä Porvoossa. Manner työhön vaikutti yhä enemmän sosialismi, mihin oli syynä toimittajantyössä karttunut tietoisuus paikallisten sahateollisuustyöläisten heikosta asemasta.[1]
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen toimitussihteeriksi Uusimaa-lehdessä edennyt Manner liittyi Porvoon työväenyhdistykseen ja sitä kautta Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen (SDP). Mannerin puhujanlahjat pääsivät oikeuksiinsa ja hänestä tuli aktiivinen lakkotoimitsija paikkakunnalla. Lisäksi hän liittyi Ylioppilaiden sosiaalidemokraattiseen yhdistykseen, jonka tilaisuuksissa hän kävi aktiivisesti. Manner lukeutuikin suurlakon jälkeen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittyneisiin marraskuun sosialisteihin, joiden ydinryhmään kuuluivat Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling, Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki. Mannerin lehtimiestaidoista oli hyötyä yhdistyksen perustaman Sosialistisen Aikakauslehden toimitustyössä.[2]
Mannerin sitoutui yhä vahvemmin työväenliikkeeseen. Hän erosi Uusimaa-lehdestä ja perusti Porvooseen Työläinen-lehden, jonka ensimmäinen näytenumero ilmestyi 7.12.1906. Manner vastasi seuraavat vuodet lähes yksin kahdesti viikossa ilmestyneen lehden toimitustyöstä.[3] Lehden linja oli kärkevä ja jo ensimmäisessä numerossa Manner ilmoitti lehden tavoittelevan lukijoita ”yhteiskunnan sorrettujen” luota ja lähtevän Porvoon seudun ja laajemmin Uudenmaan köyhälistön kera ”taisteluun ’eestä leivän, hengen, kunniamme’”. Suomalaisen puolueen, nuorsuomalaisen puolueen ja ruotsalaisen kansanpuolueen lehti varoitti tavoittelevan työläisiä ”ontoilla ja petollisilla ohjelmillaan”, joita heidän sanomalehtensä ”tyrkyttävät joukkoonsa kuulumattomillekin”.[4]
Kärkäs ja sanavalmis kansanedustaja liittoutui Otto Wille Kuusisen kanssa
Kullervo Manner muutti 1910 Helsinkiin, ja liittyi Työmies-lehden toimitukseen, jossa hän vaikuttui vuoden 1918 sisällissotaan asti. Sanavalmiin Mannerin puhujanlahjat pääsivät entistä paremmin esiin ja hänen asemansa sosialidemokraattisessa puolueessa vahvistui. Hänestä tuli sekä Uudenmaan sosialidemokraattisen piirijärjestön että puolueen Helsingin kunnallisjärjestön puheenjohtaja. Manner vaikutti paikallisjärjestöjen linjauksiin radikalisoivasti.[5]
Manner valittiin eduskuntaan vuonna 1910 Uudenmaan läänin vaalipiiristä. Hän sai kaikista SDP:n edustajista suurimman äänimäärän. Manner tuli valituksi myös vuosien 1911, 1913,1916 ja 1917 vaaleissa. Manner tuli eduskunnassa tunnetuksi omapäisistä esiintymisistään ja jyrkästä laillisuuskannastaan. Sosialidemokraattisen puolueen enemmistö vieroksui välillä hänen rohkeita linjanvetojaan. Tukijan hän sai toisesta puolueen vasemmistosiipeä edustaneesta kansanedustajasta Otto Wille Kuusisesta, joka valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911.[6] Manner lukeutui luokkataistelua kannattaneisiin siltasaarelaisiin, joiden näkyviin hahmoihin kuului Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen.
Vuonna 1911 Manner joutui kuudeksi kuukaudeksi vankilaan majesteettirikoksesta. Hän antoi lupaa hoitaa kansanedustajan tointa Työläisessä ilmestyneestä kirjoituksesta saamansa tuomion aikana, mutta sitä ei myönnetty. Mannerin asema sosialidemokraattisessa puolueessa vahvistui 1910-luvulla.
Vuonna 1913 Manner oli Kuusisen ohella sosialidemokraattisen puolueen suosituin ehdokas eduskunnan puhemiestä valittaessa. Ministerisosialismia kammoksunut Manner kuitenkin kieltäytyi vielä 1913 puhemiehen tehtävästä. Myös Kuusisen kieltäydyttyä sosiaalidemokraattien ehdokkaaksi suostui Oskari Tokoi, joka tuli valituksi. Tokoin edeltäjä P. E. Svinhufvud oli sortovuosina näkyvästi tuonut julki eduskunnan ja kansan kriittisiä näkemyksiä venäläistämistoimista.
Sosialidemokraattisen puolueen linjapäätöksen mukaan puolueen edustaja saattoi toimia eduskunnan puhemiehenä vain, mikäli parlamentaarinen eduskunta oli uhattuna. Yhdessä Kuusisen kanssa Manner vaati Tokoita luopumaan puhemiehen tehtävistä, mutta tämä kieltäytyi ja toimi tehtävässä 1913–1914.[7]
Venäjän maaliskuun vallankumous nosti Mannerin eduskunnan puhemieheksi
Venäjän maaliskuun vallankumouksen aikana vuonna 1917 Kullervo Manner kuului sosialidemokraattisen puolueen selviin johtohahmoihin. Yhdessä Otto Wille Kuusisen, Edvard Gyllingin, K. H. Wiikin ja Matti Paasivuoren kanssa Manner edusti sosialidemokraattista puoluetta virallisessa valtuuskunnassa, joka 18.3. lähti Pietariin neuvottelemaan väliaikaisen hallituksen kanssa. Valtakunnan johtoon 16. maaliskuuta noussut väliaikainen hallitus pyrki turvaamaan asemansa Suomessa lukuisilla myönnytyksillä. Hallitus kuitenkin kieltäytyi ottamasta vastaan sekä porvarien että sosialistien manifestiluonnosta, joten Pietarissa sille jätettiin ainoastaan porvarien ehdotus. Sosiaalidemokraattien ehdottamat lisäykset tyrmättiin Suomen sisäisiin asioihin kuuluvina. Väliaikainen hallitus kumosi 20.3. julkaistulla manifestilla joukon sortokausien aikaisia säädöksiä. Se kutsui myös koolle edellisvuonna valitun eduskunnan.[8]
Heinäkuussa 1916 sosiaalidemokraatit olivat saaneet eduskuntaan enemmistön 103 paikalla. Porvarilliset puolueet olivat edustettuina 96 paikalla ja Suomen kristillinen työväenliitto yhdellä paikalla. Eduskunta kokoontui juhlallisiin avajaisiin 4. huhtikuuta 1917. Puhemieheksi valittiin 104 äänellä Kullervo Manner, joka uudessa poliittisessa tilanteessa tarttui tehtävään tarmolla.[9] 36-vuotias Manner oli siihenastisista puhemiehistä nuorin. Häntä nuorempana puhemiehen tehtävää on pysyvästi hoitanut vain Lauri Kristian Relander vuosina 1919–1920.
Manner ei osoittanut uskollisuutta Venäjän uusille vallanpitäjille. Avajaispuheessaan 11. huhtikuuta Manner esitti sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän hyväksymän näkemyksen, jonka mukaan Suomen kansa tarvitsi, vapaana vapaan Venäjän rinnalla, oman paikkansa kansojen tulevassa pysyvässä veljesliitossa. Suomen valtiollinen asema ei Mannerin esittämän puheen mukaan vastannut Suomen kansan kehityskantaa tai tyydyttänyt sen omintakeisen kulttuurin ja edistyksen tarvetta.[10] Suorasanaisemmin aihetta lähestyi senaatin puheenjohtajaksi nimitetty Oskari Tokoi eduskunnassa 20. huhtikuuta pitämässään puheessa. Tokoi totesi Suomen kansan itsemääräämisoikeuden olevan jo vakaalla pohjalla ja jatkoi: ”Meidän velvollisuutemme on kehittää sitä järkähtämättä ja johdonmukaisesti ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi.”[11]
Uuden puhemiehen ura oli nousussa ja hänestä oltiin työväenliikkeessä ylpeitä. Vasemmistopoliitikko ja lehtimies Arvo ”Poika” Tuominen, joka 1917 aloitteli 23-vuotiaana toimittajanuraansa ja toimintaansa työväenliikkeessä, kuvailee muistelmissaan Mannerin tekemää vaikutusta:[12]
”Minulle niin kuin monelle muullekin oli jäänyt komea kuva Mannerista niiltä ajoilta, jolloin hän oli eduskunnan puhemiehenä. Siinä virassahan häntä pidettiin senastisista teknillisesti parhaana, ja häntä käytiin Heimolan parvekkeelta ihailemassa upeana, ryhdikkäänä ilmestyksenä. Olin lukenut pitkät ajat hänen artikkeleitaan ’Työmiehestä’, ja puoluemiehenäkin minulle oli hänestä jäänyt ryhdikkään ja suoraselkäisen miehen kuva.”
Kesäkuussa 1917 Suomen sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksessa Manner valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Hän seurasi tehtävässä maltillista Matti Paasivuorta. Toiseksi puheenjohtajaksi valittiin Edvard Gylling. Puoluetoimikunnan uusiksi jäseniksi tulivat Otto Wille Kuusinen ja Yrjö Sirola.[13] Kiistaton johtoasema sosialidemokraattisessa puolueessa ja radikaalien toverien aseman vahvistuminen epäilemättä valoivat Manneriin luottamusta jyrkkienkin linjausten oikeellisuudesta.
Valtalain kumoutuminen kaataa Mannerin eduskunnan
Kullervo Manner oli eduskunnan puhemiehenä ratkaisevassa asemassa kesän 1917 tapahtumissa, jotka johtivat niin sanotun valtalain hyväksymiseen ja Venäjän väliaikaisen hallituksen päätökseen hajottaa Suomen eduskunta. Manner kieltäytyi hyväksymästä hajotuskäskyä ja kapinoi sitä vastaan vielä syksyllä.
Eduskunta oli Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaen käsitellyt kysymystä Suomen suhteesta Venäjän väliaikaiseen hallitukseen. Huhtikuussa 1917 Tokoin senaatti laati esityksen, joka yritti siirtää osan suuriruhtinaalle kuuluneesta toimivallasta Suomen senaatille. Sitä jouduttiin muokkaamaan Venäjän väliaikaisen hallituksen lainopillisen neuvottelukunnan vaatimuksesta. Esityksen mukaan Venäjän väliaikaisen hallituksen hoitoon olisivat jääneet Venäjän etua, Venäjän ja Suomen suhteita tai Venäjän kansalaisia ja laitoksia koskevat asiat, kenraalikuvernöörin nimittäminen, ministerivaltiosihteerin valinnan vahvistaminen, valtiopäivien koolle kutsuminen, avaaminen, päättäminen ja hajottaminen sekä lakien esittäminen ja vahvistaminen. Väliaikainen hallitus jätti senaatin valmisteleman muokatun esityksen eduskunnalle kesäkuussa, mutta sen sisältö muuttui eduskuntakäsittelyssä perusteellisesti kesä-heinäkuun aikana.[14]
Valtalain oli määrä siirtää eduskunnalle keisari-suuriruhtinaan käyttämä korkein valta lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita. Eduskunnalla olisi ollut valta päättää valtiopäivistä sekä hyväksyä ja vahvistaa lait.[15] Sosiaalidemokraatit ottivat valtalain perustaksi Pietarissa kesä-heinäkuussa kokoontuneen valtakunnallisen neuvostojen kongressin 3. heinäkuuta hyväksymän päätöslauselman, jossa Suomelle luvattiin täysi valtiollinen riippumattomuus lukuun ottamatta sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa. Venäjän työväenpuolueen muodostama neuvostojen kongressi edusti Suomen sosialidemokraattien näkökulmasta Venäjän kansan tahtoa porvarillista väliaikaista hallitusta paremmin. Kongressiin osallistunut sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunta, johon kuuluivat K. H. Wiik, Matti Turkia, Ali Aaltonen ja Evert Huttunen, rohkaistui bolševikkien antamasta tuesta. Huomiotta jäi päätöslauselman loppuosaan sisältyvä varaus, jonka mukaan Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous tekisi lopullisen ratkaisun Suomen ja Venäjän suhteista.[16]
Valtalaki hyväksyttiin eduskunnassa myöhään illalla 18. heinäkuuta äänin 136–55. Eduskunta teki päätöksensä siinä uskossa, että vaikeuksissa ollut Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatumassa.[17] Kansanedustaja Lucina Hagmanin ehdotuksesta puhemies Manner pyysi seisalleen nousten kohottamaan eläköön-huudon vapaalle Suomelle.[18] Bolševikkien heinäkuinen vallankaappausyritys kuitenkin epäonnistui ja Venäjän väliaikainen hallitus järjestäytyi uudelleen 21. heinäkuuta. Väliaikaisen hallituksen ryhtyi lujittamaan asemaansa. Pietarin muuttunut tilanne yllätti sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän, joka koetti tyynnyttää väliaikaista hallitusta. Ryhmä hyväksyi 25. heinäkuuta adressin, jossa se selitti, että valtalaki ei ollut julistus Suomen riippumattomuudesta, vaan ainoastaan pyrkimys lujittaa sisäistä vapautta.[19]
Venäjän väliaikainen hallitus antoi eduskunnan hajotusmanifestin 31. heinäkuuta. Manifestin mukaan Suomen eduskunta oli ylittänyt toimivaltansa ryhtyessään yksipuolisesti rajoittamaan Venäjän tulevan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valtaoikeuksia. Hajotusmanifestin julkaisi Tokoin senaatti, jonka jäsenistä porvarilliset senaattorit puolsivat päätöstä ja sosiaalidemokraattiset vastustivat. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšin ääni ratkaisi, ja hajotusmanifesti julkaistiin 2. elokuuta.[20]
Hajotusmanifesti jätettiin puhemies Kullervo Mannerille, joka kuitenkin kieltäytyi lukemasta sitä eduskunnalle 2. elokuuta järjestetyssä istunnossa. Manner tyytyi epämääräiseen ilmoitukseen: ”Seuraavan istunnon ajasta ilmoitetaan erikseen hyvissä ajoin.” Hajotusmanifestin hän sivuutti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.[21]
Puhemies johti kapinaa eduskunnan hajotusta vastaan
Kullervo Manner piti eduskunnan hajotusta laittomana ja sosiaalidemokraatit yhtyivät hänen kantaansa. Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän 28.8. tekemän yksimielisen päätöksen mukaisesti Manner kutsui eduskunnan koolle seuraavana päivänä. Sotilaat estivät pääsyn eduskunnan kokoontumispaikkana toimineeseen Heimolan taloon, jolloin edustajat siirtyivät Säätytalolle. Manner uhmasi väliaikaista hallitusta avoimesti sivuuttamalla hänelle puhemiehen ominaisuudessa toimitetun kenraalikuvernöörin kirjeen, jossa tehtiin selväksi, ettei väliaikainen hallitus suvaitsisi eduskunnan kokoontumista. Paikalla oli 140 edustajaa – suurin osa sosialidemokraattisen puolueen edustajista sekä osa porvareista. Täysistunto hyväksyi vastalauseen eduskunnan hajottamisesta. Sosiaalidemokraatitkin olivat kuitenkin erimielisiä siitä, voisiko kokous ylipäätään julistautua eduskunnan täysistunnoksi.[22]
Syyskuussa SDP:n puoluetoimikunta koetti saada Venäjältä tukea vanhan eduskunnan kokoon kutsumiselle. Se lähestyi sekä asemiaan vahvistaneita bolševikkeja että väliaikaisen hallituksen edustajia. Syyskuun lopulla Helsingissä piileskellyt bolševikkijohtaja V. I. Lenin korosti Otto Wille Kuusisen kanssa käymissään keskusteluissa Venäjän väliaikaisen hallituksen vastaisen taistelun jatkamisen tärkeyttä. Mannerille hän tähdensi valtalakiin pohjautuvan eduskunnan aseman vahvistamisen avaavan väylän sosialistiseen vallankumoukseen.[23]
Väliaikaisen hallituksen aseman heikentyminen rohkaisi Manneria. Hän kutsui hajotetun eduskunnan uudestaan koolle 28. syyskuuta, ainoastaan muutamaa päivää ennen Venäjän väliaikaisen hallituksen määräämien uusien eduskuntavaalien ajankohtaa. Tällä kertaa Manner mursi Heimolan talon ovessa olleen kenraalikuvernööri Stahovitšin sinetin ja otti käyttöön eduskunnan istuntosalin. Koolla oli ainoastaan sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä. Vajaalukuinen eduskunta vahvisti puhemiehensä johdolla joukon sosialidemokraattisen puolueen keskeisimpiä aloitteita: valtalain, kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait.[24] Ele oli lähinnä symbolinen. Mannerin johtama eduskunnan korvasi lokakuun 1917 vaaleilla valittu uusi eduskunta. Vaalitulos ei ollut sosiaalidemokraateille suotuisa, sillä puolue sai 90 paikkaa ja menetti enemmistönsä eduskunnassa.[25]
Mannerin mielestä lokakuussa valittu eduskunta oli laiton
Marraskuun 1917 ja tammikuun 1918 välillä Manner toimi sosiaalidemokraattien ryhmäjohtajana uudessa eduskunnassa. Hänpiti edelleen tinkimättömästi kiinni kannastaan, jonka mukaan edellisen eduskunnan hajotuspäätös oli laiton. Samalla Manner alkoi kääntyä ulkoparlamentaaristen keinojen kannalle kuuluen sosialidemokraattisen puolueen jyrkimpään siipeen. Hän uskoi puolueensa vaalitappion johtuneen vaalivilpistä. ”Tämä eduskunta ei mielestäni ole laillinen Suomen eduskunta,” Manner totesi eduskunnan toisessa istunnossa 8.marraskuuta pitämässään puheenvuorossa.
Marraskuun suurlakon päättämispäivänä Manner puolsi sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä käydyssä äänestyksessä ehdotusta hallituksen muodostamisesta ei-parlamentaarista tietä. Mannerin, Kuusisen, Sirolan ja Tokoin muodostaman valiokunnan valmistelemaan ehdotukseen sisältyi punaisen senaatin asettaminen sivuuttamalla eduskunta sekä Mannerin eduskunnan kokoon kutsuminen. Ehdotus kuitenkin kaatui sosiaalidemokraattisessa ryhmässä äänin 44–33.[26]
Bolševikkien vallankumous Venäjällä marraskuussa 1917 johti Suomessa itsenäisyysjulistuksen antamiseen. Eduskunta julistautui 15.11. keisari-suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan haltijaksi, ja 6.12.1917 se vahvisti senaatin esittämän itsenäisyysjulistuksen. Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Kullervo Manner esitti eduskunnalle kuitenkin puolueen laatiman oman itsenäisyysjulistuksen, jonka mukaan itsenäisyys olisi toteutettava sovinnollista tietä Venäjän kanssa laadittavalla sopimuksella. Sosialidemokraatit ehdottivat myös yhteistä neuvottelukuntaa, jossa suomalaisilla ja venäläisillä olisi yhtä monta edustajaa. Sosialidemokraattien varovaisen asenteen selitti suhteiden ylläpito Venäjän bolševikkeihin. Porvarienemmistöinen eduskunta kuitenkin hyväksyi senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen äänin 100–88.[27]
Vallankumoushallituksen pääministeriksi tammikuussa
Vallankumous alkoi näyttää radikaalien sosiaalidemokraattien näkökulmasta väistämättömältä tammikuussa 1918. Sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa 11. tammikuuta Kullervo Manner, Yrjö Sirola ja puoluesihteeri Matti Turkia kallistuivat yhä vahvemmin vallankumouksen kannalle. Epäröintiä aiheutti edelleen kysymys vallankumouksesta seuraavista ongelmista, jotka liittyivät muun muassa ulkopolitiikkaan. Sosialidemokraattien kannan jyrkkenemiseen vaikutti 12.1. eduskunnan tekemä päätös lujan järjestysvallan luomisesta.[28] Vallankumouspäätöksen teki lopulta 26. tammikuuta toimeenpaneva komitea, jonka ratkaisuun vaikutti erityisesti puheenjohtaja Eero Haapalainen. Aseiden puutteen takia toiminnan aloittamista jouduttiin vielä lykkäämään.[29]
Kullervo Manner nimitettiin 28.1.1918 perustetun kansanvaltuuskunnan – punaisen Suomen hallituksen – puheenjohtajaksi eli pääministeriksi. Mannerin hallituksen taival oli alusta lähtien haparoiva. Kansanvaltuuskunta yritti johtaa hallinnassaan ollutta Etelä-Suomea tiedonannoin, julistuksen ja taisteluhengen nostattamiseen tähdänneen propagandan avulla. Poikkeustilanteen hallintaan punaisen hallinnon voimavarat eivät riittäneet. Punainen hallitus alkoi hajota jo maaliskuussa, jolloin Turkia ja Tokoi vetäytyivät siitä sivuun.[30]
Hangossa maihin nousseiden Vaasan senaatin joukkojen avuksi tulleiden saksalaissotilaiden lähestyessä Helsinkiä ja tappion käydessä ilmeiseksi Kansanvaltuuskunta pakeni Viipuriin. Manner nimitettiin Viipurissa 10.4. diktaattoriksi eri sotilaspiirien toivomuksesta. Poliittisen ja sotilaallisen vallan keskittäminen Mannerille ei pelastanut tilannetta. Lehtimiehenä ja poliitikkona sotilasasiat olivat Mannerille vieraita.[31] Kansanvaltuuskunta pakeni 25. huhtikuuta Viipurista edelleen Pietariin. Sisällissodan viimeinen ratkaiseva taistelu oli jo käynnistynyt Viipurissa. Vain muutamaa päivää myöhemmin Viipuri oli Suomen suurista kaupungeista viimeisenä valkoisten hallussa.
Välirikko Otto Wille Kuusisen kanssa vei työleirille ja hautaan
Kullervo Manner oli elokuussa 1918 mukana perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta yhdessä monien muiden Suomesta Neuvosto-Venäjälle paenneiden kansanvaltuuskunnan jäsenten kanssa. Hän toimi SKP:n keskuskomitean puheenjohtajana vuoteen 1935 saakka.
Parlamentaarisiin keinoihin uskonsa menettänyt Manner suuntautui entistä vahvemmin puhdasoppiseen bolševismiin ja toi näkemyksiänsä esiin 1920- ja 1930-luvuilla lehtimiehenä. Hän kävi 1920-luvulla useita kertoja Ruotsissa, josta organisoi SKP:n maanalaista toimintaa Suomessa. Manner vieraili myös Saksassa Kominternin valtuuskunnan jäsenenä.[32]
Vanhat puoluetoverit Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen ajautuivat 1920-luvun lopulla kohtalokkaisiin erimielisyyksiin SKP:n linjasta. Kuusinen syytti Manneria muun muassa Lapuan liikkeen vastaisen taistelun syvenemisestä. Välejä heikensi Kuusisen ja Mannerin toisen vaimon Hanna Malmin väliset ristiriidat. Malm kuului 1930-luvun alkuun saakka SKP:n keskuskomiteaan sen ainoana naisjäsenenä.
Valtataistelu kääntyi Mannerin tappioksi ja hän joutui Stalinin puhdistusten uhriksi. Manner ja Hanna Malm vangittiin heinäkuussa 1935 ja sijoitettiin eri vankileireille. Manner menehtyi Komissa sijainneella leirillä keuhkotuberkuloosiin tammikuussa 1939.[33] Hänet rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 1962.
Linkkejä:
Venla Sainion kirjoittama Kullervo Mannerin pienoiselämäkerta Kansallisbiografiassa.
Aimo Minkkinen, Museotyön yllätyksiä: Kullervo Mannerin kohtalo paljastui.
Kirjallisuutta:
Matti Leiwo, Punaset vihasi ja valkoset kosti. Kirjassa ruustinna Alma Manner, hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä, kertovat ja kirjoittavat Vampulan pappilan tapahtumista 1900-luvun alkupuolella. Pääosassa ovat kirkkoherra Kustaa Manner, hänen vanhin poikansa Kullervo Manner ja tämän kaksi kovaonnista veljeä. Huittisten kotiseutuyhdistys, 2015.
Kullervo Manner & Hanna Malm; Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio (toim.): Rakas kallis toveri: Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932–1933. Helsinki: WSOY, 1997.
Lähteet:
[1] Olavi Aaltonen, Kullervo Akilles Manner. Teoksessa Hannu Soikkanen (toim.), Tiennäyttäjät 2. Suomen työväenliikkeen merkkimiehiä Ursinista Tanneriin. Helsinki: Tammi 1967, s. 411–412, 414.
[2] Aaltonen 1967, s. 414–415.
[3] Aaltonen 1967, s. 416–417.
[4] Työläinen 7.12.1906, s. 1.
[5] Aaltonen 1967, s. 418.
[6] Aaltonen 1967, s. 418–420.
[7] Aaltonen 1967, s. 422–429; Hannu Soikkanen, Kohti kansanvaltaa 1, 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Vaasa: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 1975, s. 164.
[8] Pertti Luntinen, Autonomian vahvistamisyritys. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 1. Irti Venäjästä. Helsinki: Valtionarkisto 1992, s. 150–151; Aaltonen 1967, s. 432–433; Soikkanen 1975, s. 199–201.
[9] Luntinen 1992, s. 154; Einar W. Juva, P. E. Svinhufvud II, 1917–1944. Helsinki: WSOY 1961, s. 10.
[10] Luntinen 1992, s. 163.
[11] Luntinen 1992, s. 163–164.
[12] Aaltonen 1967, s. 438.
[13] Aaltonen 1967, s. 438–439.
[14] Luntinen 1992, s. 160, 179.
[15] Luntinen 1992, s. 179.
[16] Luntinen 1992, s. 178–179.
[17] Luntinen 1992, s. 180–181.
[18] Eduskunnan pöytäkirjat II,
[19] Luntinen 1992, s. 182–183; Soikkanen 1975, s. 219.
[20] Luntinen 1992, s. 183–184.
[21] Aaltonen 1967, s. 440.
[22] Aaltonen 1967, s. 441; Soikkanen 1975, s. 233–234.
[23] Soikkanen 1975, s. 235.
[24] Aaltonen 1967, s. 441; Soikkanen 1975, s. 235–236.
[25] Aaltonen 1967, s. 438.
[26] Aaltonen 1967, s. 441–442; Soikkanen 1975, s. 238, 247.
[27] Aaltonen 1967, s. 443–444; Soikkanen 1975, s. 253.
[28] Soikkanen 1975, s. 259.
[29] Soikkanen 1975, s. 268; Osmo Rinta-Tassi, Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Opetusministeriö, s. 89–90.
[30] Soikkanen 1975, s. 278.
[31] Aaltonen 1967, s. 446.
[32] Aaltonen 1967, s. 446; Tauno Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Tampere: Kansan Sivistystyön Liitto 1996, s. 37–39.
[33] Aimo Minkkinen, Museotyön yllätyksiä:
Kullervo Mannerin kohtalo paljastui. Työväentutkimus 2003. Osoitteessa www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/TK_manner.html. Viitattu 20.5.2015.