Svinhufvud, P. E.

P. E. Svinhufvud vaikutti valtiollisen itsenäistymisen saavuttamiseen ja lujittamiseen kolmessa vaiheessa. Hän oli Venäjästä irtautumiseen johtaneen oikeustaistelun näkyvin hahmo. Hän johti itsenäisyysjulistuksen antanutta ja vallankumouksen kukistanutta senaattia ja hankki Saksan tuen puolustuksen vahvistamiseksi. 1930-luvun alussa hän ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä johti ensin kommunisminvastaisten lakien säätämistä ja taltutti sitten Mäntsälän kapinaksi kärjistyneen oikeistoradikalismin sekä ohjasi Suomen ulkopolitiikan pohjoismaisen yhteistyön tielle. Tasavallan presidenttinä 1931–1937 P. E. Svinhufvud säilytti kansanvallan ja oikeusvaltion ja vakiinnutti Suomeen presidenttivaltaisen parlamentarismin aikana, jolloin suuri osaa Eurooppaa liukui diktatuureiksi.

Tuomari, lainvalmistelija ja valtiopäivämies

Pehr Evind Svinhufvudilla (1861‒1944) oli traaginen perhetausta: ensin hänen merikapteeni-isänsä hukkui Kreikan saaristossa pojan ollessaan pieni ja sitten isoisä hävitti sukukartano Rapolan ja ampui itsensä. Yksinhuoltajaksi jäänyt äiti Olga os. von Becker muutti Helsinkiin. Ammattiuraltaan Svinhufvud oli lakimies. Hän valmistui ensin filosofian kandidaatiksi ja sitten molempain oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1886 ja sai samana vuonna varatuomarin arvon. Hän toimi lainvalmistelukunnassa kahdeksan vuotta ja Turun hovioikeuden viroissa yhdeksän vuotta erottamiseensa saakka vuonna 1903. Sen jälkeen hän työskenteli asianajajana ja sitten Heinolan ja Lappeen tuomiokunnan tuomarina kahdeksan vuotta. Tuomarin ura päättyi 53-vuotiaana, kun Svinhufvud erotettiin ja karkotettiin Siperiaan vuonna 1914. Siellä hän vietti yli kaksi vuotta, kunnes Venäjän maaliskuun vallankumous avasi paluun Suomeen.

Svinhufvud af Qvalstad -suvun päämiehenä hän oli oikeutettu osallistumaan valtiopäiville ritariston ja aatelin jäsenenä. Tuon ajan kuumin poliittinen kysymys ja puoluemuodostuksen perusta oli kielipolitiikka, johon Svinhufvud otti kantaa valtiopäivillä 1894. Hän puolusti oikeutta käyttää suomenkieltä ritaristossa ja aatelissa sanoen, että lakien mukaan ”täysi-istunnossa on jokaisella säädyn jäsenellä oikeus pöytäkirjaan vapaasti puhua ja lausua mielipiteensä, toisin sanoen julistavat tuon kaikille eduskuntalaitoksille niin kallis sananvallan vapauden”.

Oikeustaistelija

Valtakunnallisesti tunnetun poliittisen vaikuttajan Svinhufvudista teki 1899 manifestissa kärjistynyt venäläistämisohjelma, josta alkoi niin sanottu sortokausi. Venäjä pyrki liittämään suuriruhtinaskunta Suomea kiinteämmin emämaahan yhdenmukaistamalla lakeja ja oikomalla Suomen erillisasemaa tukeneita lainsäädäntömenettelyjä. Svinhufvud joutui ottamaan kantaa kysymykseen, tuliko tuomarien noudattaa mielestään laittomassa järjestyksessä syntyneitä lakeja.

Tuomareiden menettelytapakiistasta hän kirjoitti kirjeessään vuonna 1902: ”Jos kysymys nousee siitä, mille kannalle maan tuomarikunnan on asetuttava jälkeen 1899 perustuslakejamme vastaan ilmestyneitten asetusten suhteen, on mielipiteeni, että tuomarikunnan tulee edelleen uskollisena valallensa, seurata ainoastaan maan perustuslakeja ja niitten mukaan syntyneitä lakeja ja asetuksia sekä olla noudattamatta perustuslain-vastaisia säännöksiä.”

Svinhufvudin kannattamaa linjaa kutsuttiin perustuslaillisuudeksi, lain kirjaimelliseksi noudattamiseksi. Mutta se voidaan nähdä myös periaatteellisena poliittisena kannanottona. Linja ei ollut uusi, päinvastoin se oli jatkoa suomalaisten lakimiesten vuosikymmenien pyrkimykselle vahvistaa Suomen erillisasemaa ja erioikeuksia Venäjästä tulkitsemalla keisarin julistuksia sitoviksi laeiksi.

Sortokauden aikana suomalaiset jakautuivat vastarinnan menettelytapojen osalta eri ryhmiin. Myöntyväisyyssuunnan kannattajat uskoivat, että neuvotteleva asenne oli välttämätöntä alistumista valloitukseen ja voiman oikeuteen. Se oli myös tarkoituksenmukaista, jotta voitiin säilyttää tärkein eli suomen kieli ja suomalaiset mahdollisimman pitkään valtion viroissa. Myöntyväisen asenteen taustalla oli myös yleinen lojaalisuus esivallalle. Arkkipiispa Gustaf Johansson sanoi: ”Papin velvollisuus on lain mukaan julistaa kirkossa hallituksen antamia julistuksia, eikä hänen ole tutkiminen niiden laillisuutta.”

Perustuslailliset taas uskoivat, että periaatteista kiinni pitäminen, tinkimättömyys, passiivinen vastarinta eli aseeton ja väkivallaton toiminta vievät lopulta parhaaseen tulokseen. Näkyvin mielenosoitus oli 1902 asevelvollisuuskutsunnat, joihin jäi tulematta noin 15 000 noin 25 000 asevelvollisesta.

Oikeustaistelu tuli koskemaan Svinhufvudia henkilökohtaisesti, kun eräät helsinkiläiset valittivat Turun hovioikeuteen Uudenmaan läänin venäläisen kuvernöörin eli maaherran väkivaltaisuuksista tämän hajottaessa mielenosoituksen asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä 1902. Hovioikeus nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Maan ylin hallitsija, keisarin edustaja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vaati toimenpiteiden keskeyttämistä. Kun näin ei tapahtunut, hän erotti 16 Turun hovioikeuden virkamiestä vedoten asetukseen, jota oppositio piti laittomalla tavalla syntyneenä. Erotetut muodostivat hovioikeuden päättävien elinten enemmistön. Svinhufvudia pidettiin hovioikeuden vastarinnan sieluna. Svinhufvud liittyi 1903 kutsuntoja vastustavan ryhmän eli kagaalin jäseneksi.

Vähitellen vahvistui myös aktiivinen vastarinta. Sen keinoina olivat terroriteot, aseellisten kaartien perustaminen ja valmistautuminen aseelliseen toimintaan. Bobrikov murhattiin vuonna 1904. Kun prokuraattori Eliel Soisalon-Soinen murhattiin seuraavana vuonna, Svinhufvud ryhtyi murhaaja Lennart Hohenthalin puolustusasianajajaksi.

Voiko murhaa puolustaa poliittisin perustein? Svinhufvudin pitämän Hohenthalin puolustuspuheen mukaan voi: ”Kun otamme huomioon, millaista vääryyttä on maata kohtaan harjoitettu, kun muistamme että kansa, jos se olisi voinut liittyä yhteiseen voimainponnistukseen, jos sen voima olisi ollut yhtä suuri kuin sen oikeus on selvä, olisi se ollut oikeutettu karkottamaan kaiken vääryyden ja saattamaan laillisuuden maassa voimaan. Silloin on myöskin ymmärrettävissä, että yksityisten teot, jotka ovat kohdistuneet turmiota tuottavaa järjestelmää vastaan, on käytetty kansan oikeuden puolustamiseksi, sen elämänehtojen suojelemiseksi.”

Taipumaton puhemies, horjuva prokuraattori

Svinhufvudista tuli perustuslaillisuuden ja oikeustaistelun kansallinen symboli. Hänet valittiin nuorsuomalaisen puolueen listoilta ensimmäiseen eduskuntaan 1907 ja puhemieheksi kaikilla valtiopäivillä tammikuuhun 1913 saakka. Puhemies Svinhufvud piti valtiopäivien avajaispuheissaan tiukasti kiinni Suomen oikeuksista, minkä johdosta keisari hajotti kerta toisensa jälkeen eduskunnan ja uudet vaalit pidettiin joka vuosi. Jälkeenpäin voidaan kysyä, johtiko tämä osaltaan suurimman puolueen sosialidemokraattien turhautumiseen ja parlamentarismin kannatuksen heikkenemiseen työväenliikkeen piirissä. Työväenliike oli jakautunut reformisteihin, jotka uskoivat vaaleihin ja kompromisseihin, ja vallankumouksellisiin, jotka kannattivat suoraa toimintaa ja jopa aseellista vallanottoa.

Suomen tilanne muuttui ratkaisevasti huonommaksi, kun ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914. Suomesta tuli venäläinen sotaleiri, jota hallittiin poikkeusvaltuuksin. Svinhufvud kieltäytyi tuomarina noudattamasta laittomina pitämiään määräyksiä, minkä vuoksi hänet pidätettiin marraskuussa 1914 Luumäen käräjäsalissa. Kenraalikuvernööri Franz Albert Seyn karkotti hänet ”niin pitkäksi aikaa, kuin sotatila Suomessa on voimassa, Tomskin lääniin”. Svinhufvud uskoi palaavansa ”Jumalan ja ‒ Hindenburgin – avulla”. Saksalainen sotamarsalkka Hindenburg oli juuri johtanut armeijansa voittoihin venäläisistä Itä-Preussissa.

Svinhufvudin poliitikon kuva ja johtajuus olivat tähän saakka siis yksinomaan periaatteellisia. Hänellä oli linja, josta hän piti ehdottomasti kiinni, henkilökohtaisista ja yleisistä seurauksista välittämättä. Mikäli Venäjä olisi menestynyt sodassa ja keisari pysynyt vallassa, hänen karkotuksestaan olisi voinut tulla hyvinkin pitkä. Mutta toisin kävi: keisari luopui vallasta maaliskuussa 1917, Svinhufvudin Siperiaan karkottanut kenraalikuvernööri Seyn pidätettiin, minkä johdosta Svinhufvud katsoi voivansa palata Suomeen.

Svinhufvud saapui juhlittuna kansallissankarina Helsinkiin maaliskuun lopussa 1917. Eduskunnassa sosialidemokraateilla oli edellisvuoden vaaleissa saavutettu ehdoton enemmistö ja maaliskuun lopussa oli muodostettu sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtama senaatti. Yhteishallituksessa oli kuusi sosialidemokraattia, kaksi vanhasuomalaista, kaksi nuorsuomalaista sekä yksi senaattori maalaisliitosta ja ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Huhtikuun alussa Svinhufvud nimitettiin prokuraattoriksi eli oikeuskansleriksi, siis juristin virkaan. Hänen tehtäviinsä kuului edeltäneen kauden laittomuuksien tutkinta, mikä johti melkoisiin puhdistuksiin virkakunnassa.

Prokuraattorina Svinhufvud joutui keskelle kiihkeää poliittista kamppailua Suomen suhteesta Venäjän valtakuntaan. Eduskunta hyväksyi heinäkuussa 1917 niin sanotun valtalain, jolla keisarille aiemmin kuulunut korkein valta Suomessa siirrettiin eduskunnalle lukuun ottamatta ulko- ja sotilaspolitiikkaa. Venäjän väliaikainen hallitus ei tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan, ja senaatti joutui ratkaisemaan, julkaiseeko se hajotuskäskyn. Prokuraattori Svinhufvud ei hyväksynyt valtalakia ja toivoi eduskunnan hajottamista, mutta toisaalta hänen omatoimisuuslinjansa teki vaikeaksi yhtyä väliaikaisen hallituksen hajotusmanifestissa käyttämiin perusteluihin. Hänen mukaansa hajotuskäsky oli laiton, hän esitti kuitenkin myös perusteluja sen puolesta, ja kun senaatti äänin 7-6 päätti julkaista manifestin, hän ei merkinnyt vastalausetta senaatin pöytäkirjaan.

Valtalakia kannattanut vasemmisto piti eduskunnan hajotusta porvaripuolueiden juonena päästä uusiin vaaleihin. Syksyllä pidetyissä vaaleissa sosialidemokraatit menettivätkin ehdottoman enemmistönsä, mikä kiihdytti puolueen sisäistä radikalisoitumista. Tokoin senaatin erottua maata hallitsi hetken aikaa nuorsuomalaisen E. N. Setälän johtama senaatti, joka jätti eronpyyntönsä eduskunnan julistauduttua korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta 1917.

Laillinen hallitus kukisti kapinan

Svinhufvud joutui todelliseen poliittiseen vastuuseen, kun hänestä tuli senaatin puheenjohtaja eli nykytermein hallituksen pääministeri 27. marraskuuta. Suomella ei ollut erillistä valtionpäämiestä, sillä eduskunta oli julistautunut keisarille kuuluneen korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta. Svinhufvudin senaatin alkua leimasivat vielä sisäiset vastakkainasettelut. Suomi julistettiin itsenäiseksi ja itsenäisyydelle haettiin tunnustusta ensin Venäjältä.

Suomi oli itsenäinen, mutta maassa oli vielä noin 75 000 venäläissotilasta. Suomella ei ollut omaa armeijaa. Senaatti aloitti neuvottelut ja valmistelut venäläissotilaiden karkottamiseksi. Vaikka hallitus oli aseeton, maassa oli tammikuun lopulla 1918 yksityisiä suojeluskuntia oli jo noin 400, joissa oli 38 000 jäsentä. Lokakuusta lähtien järjestelmällisesti perustettuja punakaarteja oli 375 ja niissä 25 000–30 000 jäsentä. Svinhufvudin senaatti ryhtyi luomaan Suomeen järjestysvaltaa. Se valtuutti 16.1. Venäjältä joulukuussa Suomeen palanneen kenraali Gustaf Mannerheimin johtamaan Pohjanmaan suojeluskuntia. Senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Niin ikään senaatti pyysi Saksaa kotiuttamaan koulutuksessa ja taistelutehtävissä olleen suomalaisen jääkäripataljoonan ja lähettämään muuta sotilasapua.

Tammikuun lopulla 1918 tapahtui pahin katastrofi, joka pääministeriä voi kohdata: maan suurin puolue sosialidemokraatit teki kapinan. Aseelliseen kaappaukseen puolueen vei sosialistista vallankumousta tavoitellut punakaarti, joka sai puolueen haltuunsa. Menettely oli samankaltainen, jolla V. I. Leninin johtamat bolševikit olivat kaapanneet vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta marraskuussa Pietarissa.

Punakaartit ja eduskunnan entisen puhemiehen Kullervo Mannerin johtama kapinahallitus eli kansanvaltuuskunta saivat hetkessä pääkaupunki Helsingin ja koko Etelä-Suomen valtaansa. Neuvosto-Venäjä. Suuri osa Suomessa olevasta venäläisestä sotaväestä tuki kaappausta. Vain neljä laillisen hallituksen senaattoria onnistui siirtymään Vaasaan jatkaen siellä hallituksen toimintaa. Suurin osa senaattoreista, pääministeri Svinhufvud mukaan luettuna, piilotteli Helsingissä välttääkseen pidätyksen.

Viisi maan alla ollutta senaattoria lähetti 28.1.1918 Svinhufvudin johdolla julistuksen:

”Muutamien vallanhimoisten henkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansalaisista noussut, vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten, kapinaan Suomen eduskuntaa ja sen asettamaa laillista hallitusta vastaan, ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaranalaiseksi. Maan hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään, alistettu yhteisen johdon alaisiksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden päälliköksi…”

Svinhufvudin hallitus teki siis kaksi ratkaisevaa päätöstä: laillinen hallitus ei antaudu ja se aikoo kukistaa kapinan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Svinhufvudin johtajuus eli yksiselitteinen päättäväisyys oli tässä tilanteessa ratkaisevassa osassa.

Svinhufvud johti senaattia aluksi maan alta Helsingissä. Hän lähetti Saksalle ja Ruotsille interventiopyynnön. Kapinan aikana punaiset ryöstivät Svinhufvudin kodin Kotkaniemen Luumäellä. Helmikuun alussa Svinhufvudin yritys paeta punaisesta Helsingistä lentäen epäonnistui koneen jouduttua moottorivian takia palaamaan takaisin. Maaliskuun alussa Svinhufvud pääsi lopulta pakenemaan Helsingistä suojeluskuntalaisten venäläiseltä vartiostolta valtaamalla jäänsärkijä Tarmolla Tallinnaan, josta hän jatkoi Berliiniin. Suomen Saksan-lähettiläs Edvard Hjelt oli muutamaa päivää ennen Svinhufvudin saapumista solminut Saksan kanssa sopimukset, joilla Suomi sidottiin sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti Saksaan. Svinhufvudin rooli näiden sopimusten solmimisessa on epäselvä, mutta on todennäköistä, että hän tunsi ja hyväksyi sopimusten sisällön.

Venäläisten joukkojen karkottamiseksi käydyn vapaussodan ja kapinan kukistamiseksi käydyn sisällissodan aikana senaatin puheenjohtaja Svinhufvudin ja hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn Mannerheimin välille syntyi kuitenkin suuri erimielisyys sotatilalain tulkinnasta.

Svinhufvud ei voinut hyväksyä vuoden 1909 sotatilalakia, koska se oli syntynyt hänen mukaansa laittomassa järjestyksessä. Ylipäällikkö Mannerheim puolestaan katsoi sen olevan voimassa. Ristiriidan seurauksena vallitsi huomattava epäselvyys hallituksen joukkojen takaisin valtaamilla alueilla, kun sotilaskomendantti ja siviilihallinto käyttivät valtaa rinnakkain.

Saksan sodanjohto oli jo ennen Suomen joulukuun 1917 tapahtumia päättänyt irrottaa Suomen Venäjästä, todellisena päämääränään taloudelliset edut. Saksa ei kysynyt Suomen hallituksen eikä sen päämiehen kantaa tehdessään helmikuussa 1918 päätöksen lähettää sotilasretkikunnan Suomeen. Suomen avunpyyntö oli vain muodollisuus. Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren divisioona nousi maihin huhtikuun alussa ja vapautti Helsingin 13.4. Ylipäällikkö Mannerheimin johdollaan hallituksen joukot olivat jo vallanneet suurtaistelussa Tampereen ja ratkaisseet sodan. Mannerheimin johtama voitonparaati 16.5. oli osin tarkoitettu peittämään saksalaisten voitonparaatin vaikutelma. Kapina ja sen kukistaminen maksoivat yli 36 000 ihmisen hengen ja jättivät syvän ja pitkän jakolinjan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Svinhufvudista korkeimman vallan haltija, joka haki Saksan tukea sotilasliitolla ja monarkialla

Syksyn 1917 ja kevään 1918 väkivaltaiset tapahtumat muuttivat Svinhufvudin asennoitumisen. Rauhanomaiseen oikeustaisteluun ja eduskuntavaltaisuuteen uskovasta tasavaltalaisesta tuli lyhyessä ajassa vahvaa johtajuutta kannattava ja reaalipoliittisen voimankäytön hyväksyvä monarkisti. Svinhufvudin oma asema muuttui, kun eduskunta valitsi hänet 18.5. ”korkeimman vallan käyttäjäksi”, jota alettiin vähitellen kutsua valtionhoitajaksi. Korkein valta siirrettiin eduskunnalta senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvudille. Näin hänestä tuli itsenäisen Suomen ensimmäinen oma valtionpäämies.

Päätöstä edeltäneessä keskustelussa pohdittiin, pitäisikö korkein valta antaa Svinhufvudille senaatin puheenjohtajana vai henkilönä. Jälkimmäinen kanta voitti.

Valtionhoitajan suuret, osin eduskunnasta riippumattomat valtaoikeudet nimenomaan Svinhufvudin käsissä olivat paradoksi. Vuonna 1917 kukaan ei halunnut keisarin kaltaista eduskuntavallan sivuuttavaa valtionpäämiestä, kaikkein vähiten Svinhufvud. Kapinakevät muutti asenteet. Parlamentarismiin pettynyt vasemmisto oli tehnyt kapinan. Nyt parlamentarismiin pettyi myös porvaristo ja halusi sen vastapainoksi vahvan valtionpäämiehen.

Svinhufvudin siirryttyä senaatin puheenjohtajaksi kuten kenraalikuvernööri aiemmin, oli senaatille valittava varapuheenjohtaja, jolle kuului hallitustehtävien tosiasiallinen johto. Korkeimman vallan käyttäjän ja talousosaston suhteissa esiintyi aluksi tiettyä horjuvuutta. Käytännöksi vakiintui sittemmin, että Svinhufvud teki virallisesti päätöksensä hallituksen istunnoissa mutta ei muuten niihin osallistunut. Senaatti hoiti periaatteessa kaikki tehtävät lukuun ottamatta korkeimpia virkanimityksiä, lakiesitysten ja lakien vahvistamista ja armahduksia. Merkittävin valta Svinhufvudilla oli ulkopolitiikassa, joka kuului korkeimman vallan käyttäjän päätösvaltaan.

Svinhufvud valitsi senaatin varapuheenjohtajaksi eli käytännössä pääministeriksi vanhasuomalaisen puolueen monarkistisen siiven vahvan miehen, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan J. K. Paasikiven senaatin puheenjohtajaksi. Suomen ensimmäiseksi ulkoministeriksi nimitettiin pankinjohtaja Otto Stenroth. Itsenäisen Suomen ulkopolitiikalla oli nyt kolme linjanvetäjää: valtionhoitaja Svinhufvud, pääministeri Paasikivi ja ulkoministeri Stenroth.

Valtionhoitajana Svinhufvud teki kaikkensa saadakseen Saksan sidotuksi Suomen tueksi Neuvosto-Venäjää vastaan. Tärkeintä oli säilyttää liittosuhde Saksaan. Lisäksi valtionhoitaja ja senaatti halusivat muuttaa Suomen kuningaskunnaksi ja valita saksalaisen kuninkaan. He olivat siis monarkisteja ulkopoliittisin perustein. Svinhufvud ja Stenroth matkustivat elokuussa 1918 Saksaan tapaamaan Saksan ulkoministeriä ja keisaria. Tuloksena oli prinssi Friedrich Karlin ehdokkuus Suomen kuninkaaksi. Saksan kärsittyä tappion maailmansodassa ulkopolitiikan linjaksi tuli Suomen vetäytyminen Saksan kainalosta.

Vallankumouksen jälkiselvittelyssä Svinhufvud yritti valtionpäämiehenä kiirehtiä valtiorikosoikeuksien työtä ja armahti syksyllä yli 36 000 punavankia samalla, kun suurimman osan tuomioita lievennettiin.

Svinhufvud oli ulkopolitiikan johtajana määrätietoinen ja suoraviivainen, mutta hän tunnusti myös realiteetit. Kun Saksa hävisi maailmansodan ja sen myötä Svinhufvudin ajama linja ajautui umpikujaan, Paasikiven senaatti erosi 27.11.1918 eikä tilalle vanhasuomalaisen Lauri Ingmanin senaattiin valittu yhtään edellisen senaatin jäsentä. Svinhufvud jatkoi valtionhoitajana 12.12. saakka edellyttäen erokirjeessään länsimielisenä tunnetun Mannerheimin valitsemista tilalleen. Valtionhoitajavaihdoksen tarkoituksena oli ulkopolitiikan kääntäminen sodan voittaneiden länsivaltojen puoleen.

Maanpuolustushengen vahvistaja

Jättäydyttyään sivuun valtiollisesta elämästä Svinhufvud oli muutaman vuoden Turkuun perustetun luottolaitoksen Suomen Vakuus Oy:n toimitusjohtajana, mutta uutta kokeileva yritys ei menestynyt. Sen jälkeen Svinhufvud vetäytyi valtion myöntämän eläkkeen turvin Luumäelle Kotkaniemeen, joka oli Svinhufvudin edeltäjänä olleen Lappeen tuomiokunnan tuomarin maatila. Sen viljelys oli harrastusluonteista. Kerran kun Svinhufvudilta kysyttiin, miten Kotkaniemen maanviljelys kannattaa, hän vastasi: ”Kyllä se kannattaa, kun minä maksan menot ja [puoliso] Ellen saa tulot.”

Jo Turussa Svinhufvud oli liittynyt suojeluskuntaan. Luumäellä siitä tuli hänen tärkein harrastuksensa. Viidessä vuodessa hän eteni sotamiehestä vääpeliksi tunnollisesti kaikki portaat osallistuen myös järjestön hallintoon. Vanhana metsästäjänä hän aloitti aktiivisen ampumaharjoittelun kehittyen menestykselliseksi kilpa-ampujaksi. Svinhufvudista tuli nuoren tasavallan maanpuolustushengen ruumiillistuma, kivääriä suojeluskuntapuvussa kantava kansanomainen ”Ukko-Pekka”, jonka henkilökohtainen esimerkki vaikutti voimakkaasti suojeluskuntien työn laajenemiseen. Hän katsoi, että Suomen itsenäisyyden turvaaminen edellytti koko porvarillisen kansanosan osallistumista maanpuolustuksen vahvistamiseen.

Svinhufvud oli syksyllä 1918 perustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen rivijäsen. Puolue nimesi hänet ehdokkaakseen 1925 presidentinvaaleihin, joissa hän sai 68 valitsijamiestä. Mutta kun valitsijamiesten neuvotteluissa näytti siltä, ettei hänellä ollut riittävästi kannatusta, puolueen valitsijamiehet äänestivät jo ensimmäisellä kierroksella toista kokoomuslaista, puolueen ensimmäistä puheenjohtajaa professori Hugo Suolahtea.

Lapuan liike nosti Svinhufvudin pääministeriksi ja presidentiksi, joka kuitenkin kukisti suojeluskuntalaisten Mäntsälän kapinayrityksen

Kommunisminvastainen Lapuan liike alkoi 1929. Voimakkaampaa hallitusta halunnut kansanliike nosti osaltaan politiikasta sivussa pysytelleen P. E. Svinhufvudin pääministeriksi heinäkuun alussa 1930. Lapuan liikkeen näkyvin voimanosoitus oli talonpoikaismarssi Helsingissä muutamaa päivää myöhemmin. Svinhufvud joutui alusta lähtien vetämään rajaa kansanliikkeen laittomuuksiin ja palauttamaan valtiovallan auktoriteetin, vaikka hyväksyikin Lapuan liikkeen päämäärät. Presidentiksi Svinhufvud valittiin vuonna 1931. Maalaisliitto ratkaisi täpärän vaalin pitäen Svinhufvudia levottomissa oloissa lujempana johtajana kuin vastaehdokasta entistä presidenttiä K. J. Ståhlbergia.

Presidentin adjutanttina jatkanut majuri Börje Söderström kuvaili uuden presidentin tyyliä: ”Svinhufvud oli omanlaatuisensa, herttainen ja kodikas ja mitä suurimmassa määrin kansanomainen.” Tämä oli kuitenkin pintaa, sillä Svinhufvud sanoi itse myöhemmin, että virassa pitäisi olla oikeastaan kaksi miestä, joista toinen edustaisi ja toinen tekisi työt. Töillä hän tarkoitti valtakunnan suurten asioiden järjestämistä. Ensi töikseen hän järjesti puolustusvoimien johdon nimittämällä vuosikymmenen syrjässä olleen kenraali Mannerheimin häntä varten uudistetun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi tarkoituksena ylipäällikkyys sodan aikana.

Lapuan liike liukui yhä suurempiin laittomuuksiin, jotka huipentuivat K. J. Ståhlbergin kyyditykseen. Mäntsälään kokoontuneet suojeluskuntalaiset vaativat kommunismin lisäksi sosialidemokratian kieltämistä ja esittivät uhkavaatimuksia maan hallitukselle 28.2.1932: ”Marxilaisuus on kukistettava ja se kukistetaan silläkin uhalla, että meidän on ensin hävitettävä sitä tukeva ja suojeleva valtiovalta ja sen edustajat.”

Valtiovallan piirissä suhtautuminen kapinaan oli ristiriitaista. Osa halusi kukistaa kapinan aseellisesti, osa oli taipuvainen suostumaan vaatimuksiin. Presidentti Svinhufvud halusi ratkaista kriisin rauhanomaisin keinoin, mutta päättäväisesti ja ilman hallituksen hajoamista. Hänen kuuluisa toteamuksensa oli tuolloin sotilasjohdolleen: ”Yksikään aseellinen mies ei saa tulla Mäntsälästä pääkaupunkiin. Siitä saatte te, herrat kenraalit, vastata.”

Hallituksen toimenpiteet ja presidentin nimissä annettu julistus eivät tehonneet, vaan Mäntsälään virtasi lisää aseistettuja suojeluskuntalaisia ja lisää oli lähdössä eri puolilta maata. On arvioitu, että pian Mäntsälässä olisi ollut kymmeniin tuhansiin nouseva aseistettu joukko valmiina marssimaan pääkaupunkiin. Sisällissodan vaara oli todella lähellä. Italiassa Benito Mussolini oli tehnyt fasistisen vallankaappauksensa juuri tällaisella marssilla Roomaan.

Hallitus valitsi 2.3.1932 presidentti Svinhufvudin johtamaan kapinan rauhanomaista kukistamista. Presidentti muodosti oman esikunnan, johon kuuluivat puolustusministeri Jalo Lahdensuo, sotaväenpäällikkö kenraali Aarne Sihvo, suojeluskuntien päällikkö kenraali Lauri Malmberg ja yleisesikunnan jalkaväentarkastaja kenraali Hugo Österman. Esikunnan muodostaminen oli tärkeää siksi, että sen jäsenistä Sihvo kannatti suoraa hyökkäystä Mäntsälään ja Malmberg puolestaan kapinallisten vaatimuksiin myöntymistä. Puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim kuitenkin kieltäytyi liittymästä esikuntaan osoittaen siten epäsuoran tukensa kapinallisille.  Entisten aktivistien valmistelut Mannerheimin nostamiseksi Suomen diktaattoriksi olivat varsin pitkällä. Oman esikunnan luominen osoitti Svinhufvudin taktista taitoa.

Äärimmilleen kärjistyneessä tilanteessa Svinhufvud piti samana päivänä radiossa oikeusministeri T. M. Kivimäen kirjoittaman puheen, jossa hän vetosi suojeluskuntalaisiin ja kehotti heitä palaamaan koteihinsa. Puhe tehosi ja kapinan yritys kuivui kasaan. Svinhufvudin henkilökohtainen arvovalta pelasti suomalaisen kansanvallan.

Svinhufvudin radiopuhetta voi verrata tammikuussa 1918 maan alta punaisesta Helsingistä annettuun julistukseen. Kummankin viesti oli sama: eduskuntaa ja sen luottamusta nauttivaa laillista hallitusta ei ulkoparlamentaarisin keinoin kaadeta. Laillinen kansanvaltainen järjestys turvataan vaikka asevoimin, sisällissodankin uhalla.

Tilanne Mäntsälän kapinan aikana oli todella vakava, sillä suojeluskuntalaisten lojaalisuus hallitukselle oli enää presidentin uskottavuuden ja lujuuden varassa. Erona vuoden 1918 kapinaan oli nyt se, että Svinhufvud joutui kukistamaan omista joukoistaan tulevan ulkoparlamentaarisen painostuksen ja kapinan suunnittelun. Uskottavuuden hänen toimilleen antoi laajalti tunnettu suojeluskuntaura ja maine mestariampujana.

Presidentti Svinhufvudin puhe tehosi, Mäntsälään lähdössä olleet suojeluskuntalaiset palasivat koteihinsa ja kapinallisten johto vangittiin. Kapinan kukistamisen jälkeen Svinhufvud painosti suojeluskuntien päällikön kenraali Lauri Malmbergin vuoden ”opintolomalle”. Joutuipa hän siirtämään myös sotaväenpäällikkö Aarne Sihvon puolustusministeriöön. Svinhufvudin päättäväisyyden ansiosta Suomi säilyi demokratiana kriittisenä aikana, kun useissa muissa Euroopan maissa demokratiasta oli tingitty ja siirrytty koko- tai puolidiktatuuriin.

Presidentinhallitus ja pohjoismainen suuntaus

Kapinayrityksen kukistamisen jälkeen Svinhufvud johti presidenttinä ulko- ja pitkälle myös sisäpolitiikkaa. Hän erotti pulan torjunnassa suurissa vaikeuksissa olleen Sunilan hallituksen syksyllä 1932, koska hän hyväksynyt pulan ahdistaman maalaisliiton vaatimusta korkokannan säännöstelystä. Presidentti nimitti tilalle edellisen hallituksen oikeusministerin professori T. M. Kivimäen johtaman vähemmistöhallituksen, jota voidaan kutsua presidentin hallitukseksi.

Kivimäen hallitus nautti koko toimintansa ajan eduskunnan luottamusta istuen melkein neljä vuotta, mikä merkitsi parlamentaaristen olojen huomattavaa vakiintumista, sillä edellinen ennätys oli alle kahden vuoden. Sisäpoliittinen jännitys lientyi, talouspulaa seurasi vahva nousukausi. Presidentti onnistui luotsaamaan maan sisällissodan partaalta normaaleihin oloihin sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Kivimäen hallitus yritti monin esityksin vahvistaa valtionpäämiehen ja hallituksen asemaa suhteessa eduskuntaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Svinhufvud epäonnistui myös henkilökohtaiseksi luonnehdittavassa yrityksessään ratkaista varsin suoraviivaisesti Helsingin yliopiston kielikysymys. Ulkopolitiikassa presidentti luotsasi Suomen pohjoismaiseen yhteistyöhön ja puolueettomuuteen. Hän ei tehnyt virallisia valtiovierailuja, mutta vahvisti epävirallisin vierailuin Suomen suhteita Viroon ja Ruotsiin.

Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen Svinhufvud ensin myöntyi 83 paikkaa eduskuntaan saaneiden sosiaalidemokraattien mukaan tuloon hallitukseen, mutta perui sitten lupauksensa. Tästä häntä arvosteltiin sekä presidentin liiallisena vallankäyttönä että poliittisesti epäviisaana menettelynä. Svinhufvud perusteli kantaansa lähinnä SDP:n ohjelman ”marxilaisuudella” ja luokkataistelun retoriikalla, mutta tätäkin enemmän hänen kantaansa vaikutti kapinakevään 1918 kokemus sekä Väinö Tannerin vähemmistöhallituksen ylimitoitettu ohjelma 1926‒1927 ja puolueen maanpuolustusvastaisuus. SDP asetti tavoitteekseen Svinhufvudin syrjäyttämisen. Tässä puolue onnistui eikä Svinhufvudia valittu uudelleen vuoden 1937 vaaleissa.

Svinhufvud vetäytyi jälleen Kotkaniemeen yksityishenkilöksi. Mutta talvisodan loppuvaiheessa hän matkusti Saksaan hankkiakseen tukea Suomelle. Hitler ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä vastaan niin kuin ei Mussolinikaan Roomassa, jonne Svinhufvud myös matkusti. Sen sijaan Svinhufvud tapasi paavi Pius XII:n.

Jatkosodan aikana Svinhufvud laati syksyllä 1943 pienenä painoksena painetun Kansallisen ohjelman, joka perustui Suur-Suomen luomiseen aktiivisella sodankäynnillä. Svinhufvudin hautajaisissa tammikuussa 1944 korostettiin peräänantamattomuutta Neuvostoliiton suuntaan, mitä paikalla ollut pääministeri Edwin Linkomies piti rauhantunnustelujen keskellä sopimattomana mielenosoituksena.

Svinhufvudin perintö

P. E. Svinhufvudin poliittinen johtajuus oli aluksi puhtaan periaatteellista, mutta hallituskokemuksen myötä myös pragmaattista. Sosiaalisena luonteena hän sai tukea erilaisista ryhmistä: nuorsuomalaiset, salainen vastarintajärjestö kagaali, suojeluskunnat, ampujat ja monet yhteiskunnan piirit. Svinhufvudin johtajuudessa olennaista oli se luottamus, jota häntä kohtaan tunnettiin.

Svinhufvudin johtajuutta leimasi henkilökohtainen rohkeus pitää oma linja huolimatta painostuksesta tai yleisestä mielipiteestä. Hän puolusti pelottomasti oikeana pitämiään periaatteita. Hän oli myös valmis väistymään, kun olot muuttuivat. Vähiten häntä voi syyttää valtaan takertumisesta.

Svinhufvudille Suomen valtiollinen vapaus, lakiin nojaava oikeusvaltio ja vapaisiin vaaleihin perustuva kansanvalta olivat luovuttamattomia perusarvoja. Eduskunnan puhemiehenä hän loi viiden ensimmäisen vuoden aikana sen arvokkaan tyylin, jolla eduskuntaa pyritään johtamaan. Svinhufvudin käytännöllinen johtajuus tuli näkyviin pääministerinä, itsenäisen Suomen ensimmäisenä omana valtionpäämiehenä ja presidenttinä. Hänen lujuutensa ansiosta kaksi kansanvaltaa uhkaavaa kapinaa kukistettiin ja oikeusvaltio ja kansanvalta säilyivät.

Svinhufvud oli arvojohtaja, joka piti perusarvoistaan kiinni hyvin vaikeissa tilanteissa. Hänelle oli ominaista mieskohtainen rohkeus ja kyky toimia nopeasti ja päättäväisesti tilanteen vaatimalla tavalla. Kun ovi Suomen itsenäisyyteen raottui suurpoliittisten suhdanteiden seurauksena, Svinhufvud oli valmis epäröimättä tarttumaan tilaisuuteen. Kun sitkeän työn tuloksena saavutettu kansanvalta oli vaarassa, hän oli valmis epäröimättä sitä puolustamaan kaikin käytettävissä keinoin. Hänen poliittinen johtajuutensa näkyi siinä, miten hän osasi rakentaa ratkaisuilleen tarvittavan poliittisen ja sotilaallisen tuen. Hänen myhäilevän ja kansanomaisen ukkotuomarin olemuksensa takana oli raudanluja tahto ja kyky toimia.

Yhteiskunnalliselta näkemykseltään Svinhufvud oli ”ukkotuomari”, jonka oikeustaju, arvostelukyky ja kansanomaisuus ovat historiallista perintöä maalaispitäjien nimismiehiltä ja tuomareilta. Erityisesti vanhemmalla iällä omaksutun ”Ukko-Pekan” muhean olemuksen alle kätkeytyi älykäs juristi, jonka poliittisen taktiikan taju oli huomattavan hyvin kehittynyt.

Hänen valtiokäsitystään voi monessa suhteessa pitää peruskonservatiivisena. Hän ei kuitenkaan ollut varsinaisen ”yövartijavaltion” kannattaja, vaan katsoi, että vahvaa valtiota tarvittiin maanpuolustuksen ja oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi, mutta myös yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi.